Muutamia päiviä ennen joulua tuli Sääksmäeltä Rommun rusthollin isäntä minua tervehtimään. Hän esitti, että pyhäin aikana tulisin koirieni kanssa Kalvolan sydänmaille, sillä meille molemmille tuttu ja muuten hyvin harjautunut metsästystoveri, torppari Haaranoja, oli hiljan Rommun isännälle ilmoittanut nähneensä useiden ilvesten jälet. Pari viikkoa sitten oli Rompu itse samalla salolla tappanut kaksi ilvestä ja kolmatta kauan ahdistanut, kunnes sudet kesken ajon hyökkäsivät koirain kimppuun, repivät ne palasiksi ja söivät suuhunsa, ennenkuin jälkiä seuraava Rompu ennätti sille paikallekaan, jossa tuo verinen leikki oli tapahtunut. Kovin valitteli hän tätä tuskin korjattavissa olevaa tappiotaan ja pyysi nyt pyhien ajaksi saada yhtyä minuun ja koiriini.

Sovimme niin, että Rompu lähettää sanan Haaranojalle ja pyytää häntä tutkistelemaan tienoota, jotta meillä, paikalle tultuamme, olisi jotakin viittausta suunnasta, jonne oli lähteminen. Jos Haaranoja jostakin syystä tahtoi siirtää metsästysaikaa tuonnemmaksi, niin antaisi Rompu minulle siitä tiedon; muuten matkustaisin niin pian kuin mahdollista kaupungista.

Mitään sanaa ei tullut, ja toisena joulupäivänä matkustin minä kolmen koirani kanssa Kuurilan asemalle. Koiria kaulavitjoista taluttaen astuin jalkaisin pari virstaa Rommun luo, ja tapasinkin isännän kotoisalla. Hän tervehti minua sydämmellisesti ja kertoi Haaranojan samana päivänä sydänmaalta ilmoittaneen myöntyvänsä tuumaan.

Kauan tuumailtuamme, päätimme vasta seuraavana aamuna matkata metsämökille. Sen sijaan valjasti Rompu pulskan juoksiansa ja niin ajoimme erään pitäjäläisen luo ja vietimme siellä hupaisen pyhäillan jouluiloineen, kuten vanhanaikuisten ihmisten tapa on. Illan kuluessa sateli hiukan lunta, joten sekin näytti suosivan huomenaamuista retkeämme ja kun myöhään yöllä palasimme kotiin, oli taivas taas kirkas, ilma talvinen ja raitis, niin että lämpömittari näytti 12 astetta kylmää.

Ruumiillisesti ja henkisesti valmiina alettavaan urheiluun lähdimme päivän valetessa ajelemaan Kalvolan takalistolla olevalle Haaranojan torpalle. Ystävämme tapasimme kotoisalla ja hän oli paikalla valmiina lähiöön. Hän valjasti hevosensa, otti koirat rekeensä, ja niin lähdimme jälkiä etsimään.

Sekä helppo- että vaikeakulkuisia metsäteitä aina kello 12 asti päivällä retkeiltyämme, ilveksen jälkiä ensinkään löytämättä, poikkesimme muutamaan yksinäiseen sydänmaan mökkiin. Täällä levähdettiin, annettiin kauroja nopsajalkaisille hevosillemme, heitettiin turkit yltä ja lämmiteltiin hetkinen iloisen ja suuren roihuvalkean ääressä. Mökin asukkaiden kanssa haukkasimme sitten päivällistä ja joimme hupaisen juhlan kunniaksi vähän emännän panemaa hyvää jouluolutta, "Jumalan rauhaa" ystävälliselle isäntäväellemme toivottaen. Niin taas riensimme rekeihin ja vakoilemaan.

Kummastelimme kovasti, ett'emme risteillessämme olleet tavanneet jälkiä, vaan kuitenkin päätimme jatkaa ajoa, vaikkapa viikkokausi menisi, silla luja oli luottamuksemme siihen, että "ahkeruus voittaa." Näillä matkoilla olimme usein nähneet teiriä puissa istuvan, vaan emme koskaan päässeet ampumamatkan päähän. Tuon tuostakin näimme etäällä metson auringon paisteessa korpikuusen latvassa lekottelevan, ja vaihtelevat maisemat metsärikkaassa, juhlallisessa sydänmaassa saivat meidät reippaalle metsästystuulelle ja antoivat kärsivällisyyttä odottelemaan oikeaa hetkeä.

Kappaleen matkan päässä mökistä tapasimme vihdoinkin kahden ilveksen jälet, jotka selvästi osoittivat niiden aamulla menneen tässä yli tien. Nyt olivat kaikki vaivat unohtuneet. Haaranojan leveä suu näkyi hymyilevän huurteisten hivuksien välistä, samalla kun hän koetti perehdyttää meitä ympärillämme olevaan seutuun ja tuumiskeli, mitä nyt ensiksi oli tehtävä. Kun Boi vanhus jälkiä nuuskittuaan ja tarkasteltuaan oli huomannut ne kovin vanhoiksi, päätimme seurata erästä tietä Salakan mökille saman nimisen metsälammen rannalla, ja koettaa kiertää otuksia tai päästä jälille. Tällä tiellä tapasimme kolmannet jälet, jotka veivät samalle suunnalle kuin toisetkin.

Ajoimme torppaan ja riisuimme hevosemme, jotka aina aamusta varhain monta peninkulmaa olivat saaneet hölkytellä. Torpparin laihalla, mutta hilpeällä hevosella vihkasutimme nyt järvelle ja satuimmekin ihan vereksille ilveksen jälille, jotka tulivat meitä vastaan ja poikkesivat oikealle. Ilvekset olivat siis liikkeellä ja meitä säikähtäen syöksyneet metsään. Koirat hyppäsivät reistä ja telmivät hurjasti kaulavitjoissaan. Aikomuksemme oli kulettaa koiria vitjoissa, kunnes pääsimme likemmäksi ilveksiä, ja sitten vasta laskea ne irti, vaan uusi ystäväni Hektor haukkui jo kaulavitjassaan täyttä kurkkua, eikä meillä siis ollut muuta neuvoa, kuin laskea irti kaikki kolme. Mitä kaunein kolmiääninen haukunta alkoi kohta. Hevosta kotiin viemään lähetimme torpparin. Oikein iloissani olin nähdessäni kuinka päättäväisesti tuo vaille vuoden vanha Pan otti ajoon osaa, joka ensin mutkausi viitakkolaaksoon ja sitten meni yli korkean, kivisen metsäharjanteen. Kaahlaten kiipesimme harjun selälle ja kuuntelimme, eikö tuo enää tuskin kuultavissa oleva ajo palautuisi; vihdoin se lähestyikin yhä enemmän ja enemmän, meni halki äsken mainitun laakson, siitä taas torpan ja järven välisen tien poikki ja sitten pitkässä soukeassa kaaressa sen mökin tienoolle, jossa olimme puolipäivällistä haukanneet. Niin nopeaan kuin voimme seurasimme kaikki haukuntaa, vaan kun ajo oli kuulumattomiin kadonnut, lähetin minä Haaraojan seuraamaan jälkiä ja läksin Rommun kanssa metsän halki muutamaa tietä kohden, joka vei mainitulle mökille. Puolentoista jalan paksuisessa lumessa kauan huppuroituamme louhisten mäkien ja pensaisten norojen yli, saavuimme vihdoin kovasti läähättäen ja valtasuonen rajusti tykyttäessä tielle, ja täällä aivan likellä mökkiä näimme ilveksen, koirain ja Haaranojan jälet tien poikki menevän. Riensimme heti kysymään mökistä, oliko väki kuullut, mille suunnalle ajo oli mennyt, vaan kukaan ei ollut mitään kuullut. Alkoi jo hämärtää, ja minä pelkäilin, että koirat yöhön saakka seuraisivat jälkiä etäisille seuduille ja näin joutuisivat sutten saaliiksi. Valjastutin hevosen ja ajoin torpparin kanssa lähimmäistä tietä myöten samaan suuntaan, jonne jäletkin veivät. Puolen neljännestä ajettuamme näin päivän heikossa kajastuksessa erään miehen tulevan vastaan ja tunsinkin hänen viimein Haaranojaksi; kaikki kolme koiraa oli hänellä muassaan. Selässään kantoi hän raskasta taakkaa, vaan en voinut erottaa, mikä se oli, ennen kuin hän ehti paikalle ja heitti suuren ilveksen rekeen. Taaskin vetäysi hänen suunsa kauniiseen leveään nauruun ja hän asettausi nyt reen laidalle huokasemaan. Hänen kertoessansa tapausta, paneusivat koirat lepäämään tielle ja itseänsä nuoleskelemaan.

Haaranoja oli löytänyt paikan, jossa ilves pitkällä harppauksella oli hypännyt metsäpolulta syrjään ja näin eksyttänyt koirat; hän kutsui ne takaisin jälille ja haukunta alkoi uudelleen, vaikka ilves näytti olevan paljoa edellä. Nyt meni ajo kauas sydänmaan rytömetsäisille, louhikkoisille ja lumisille saloille.