Hyvin vilkas oli Kokon kuvaus miten ilves käyttäytyy tappelussa koiria vastaan. Hän näytti, miten tuo kissan kaltainen eläin, kun koirat estävät sitä pakenemasta, sähisten asettuu vastustamaan ja raapimaan; kuvatakseen, miten se tapahtuu koiran hyökätessä päälle, nousi hän ylös, valitsi jonkun kuulijan vastustajakseen ja näytteli hyvinkin kuvaavasti ilveksen syleilyt, raapimiset ja yritykset purra koiraa kaulaan.

Kokko-Kustaa vastustaa yleistä luuloa, että nuoret ilvekset nousevat puuhun ja vanhat puolustautuvat maassa; hän sanoo sen tapahtuvan ihan sattumalta sen mukaan millainen maan luonto milloinkin on. Kerran myöhään syksyllä nuorempi Piski ajoi kahden nuoren koiran kanssa paljaalla maalla Niemen kartanon metsissä naarasilvestä ja kahta vuoden vanhaa poikaa. Emä nousi puuhun ja ammuttiin, vaan pojat jatkoivat pakoa, kunnes toisen koirat ottivat ja toinen viimein nousi puuhun ja ammuttiin. Se oli ainoa kerta, jolloin Kokko yhtenä päivänä sai 3 ilvestä. Monta kertaa on hän tappanut 2 ilvestä samana päivänä; kerran 4 ilvestä neljään päivään ja kerran 5 eräällä retkellä, joka kesti 8 päivää. Sillä retkellä vei susi häneltä 2 nuorta koiraa, joista hän toivoi erittäin hyvää varttumista.

Jonkinlaisen käsityksen metsän riistan, varsinkin ilveksen, entisestä rikkaudesta saamme seuraavasta Kokon kertomuksesta. "Noin 40 vuotta sitte tuli 3 veljestä Lohtajan pitäjästä Pohjanmaalta monen hyvän koiran kanssa suurille saloille, jossa Kalvolan, Rengon, Hattulan, Tammelan y.m.m. pitäjän salometsät yhtyvät. Yhtenä talvena tappoivat nämä reippaat metsämiehet 25 ilvestä sekä koko joukon muuta metsänriistaa ja samana talvena ammuin minä samoilta saloilta 18 ilvestä. Nämä 3 veljestä, Jukka, Matti ja Antti, tulivat monena vuonna perättäin talven tullessa niille saloille ja saivat aina runsaan saaliin. Kevään lähestyessä palasivat he 40 penikulmaa pitkän matkan kotiseudulleen. Mutta kerran sattui Jukalta tapaturmainen laukaus haavoittamaan toisen polven ja huonosti hoidettu haava tuotti pitkällistä kipua, kunnes tuskat päättyivät kuolemaan. Sen jälkeen eivät toisetkaan veljet enää tulleet niille seuduille."

Kysyttyämme, eikö hirviä siihen aikaan ollut suurissa metsissä, vastasi Kokko, että ne jalot eläimet olivat jo kuolleet sukupuuttoon silloin, kuin hän 10 vuoden ijässä alkoi liikkua metsissä.

Näätiä oli Kokko ampunut koko joukon; suurin määrä yhtenä talvena oli 15, mutta 8 ja 12 näädän nahkaa hän tavallisesti aina möi laskiaismarkkinoilla Hämeenlinnassa. Ainoastaan 10 kettua oli hän ampunut ja myrkyllä tappanut noin 20. Nuorempana ampui hän uskomattoman paljon oravia, jopa 500:kin yhtenä talvena. Hän sanoo niitä olevan joko hyvin runsaasti taikka hyvin vähän.

Ainoastaan 12 metsäsikaa oli Kokko ampunut, mutta hänen koiransa olivat ottaneet paljon useampia. Kerran oli hänellä elävä metsäsika, joka hyvin kesyi, tuli hänen luoksensa kutsuttaessa ja näytti erittäin uskolliselta, mutta kun vieraita astui tupaan, ryömi elukka peloissaan johonkin piilopaikkaan.

* * * * *

Seitsemänkolmatta vuoden ijässä ampui Kokko ensimmäisen karhunsa. Meiltä jäi kysymättä, mitenkä hän ei ollut ennemmin kaatanut karhua, koska hän siihen aikaan kuitenkin jo oli ollut 12 vuotta varsinaisena metsämiehenä ja monta karhua vielä oli niissä metsissä, joissa hänkin liikkui. Eero Heinäkangas, joka sittemmin kaatoi 73 karhua, oli ensimmäistä kaataessaan jo 30 vuoden ijässä. Ehkäpä karmitaan täysin vaurastuneen miehen karaistunut luonne, uskaltaakseen yksin, niinkuin nämä miehet tavallisesti metsästelivät, ja usein huonoilla aseilla ryhtyä taisteluun metsäin peljättyä kuningasta vastaan.

Ensimmäisestä karhuretkestään kertoi hän näin: "Oli maaliskuu, hanki paksu ja suksikeli oivallinen. Minä olin monta viikkoa metsästellyt Lopen pitäjän metsissä ja saanut koko joukon riistaa, muun muassa monta kaunista ilvestä; se olikin onnellisimpia metsästystalvia. Vanha Piski, Valli ja nuori koira Käki olivat mukana. Kauniina, kirkkaana päivänä olin jo kauan seurannut ilveksen jälkiä, koirat nuorassa. Kun lähestyimme ikivanhaa kuusta, näyttivät koirat hyvin levottomilta ja Valli vähän haukahteli. Minä päästin ne irti, ja molemmat toiset läksivät ääneti edelleen ilveksen jälkiä myöten, mutta Valli juoksi kuusen juurelle ja haukkui äkäisesti, selkäkarvat pystyssä. Luullen ilveksen siinä syöneen jotakin saalista, menin minäkin koiran luo tarkastelemaan. Minä huomasin kellertävän reiän korkeamman hankipaikan reunassa, jota muuten luulin vain lumen peittoon jääneeksi kiveksi. Kauan seisoin siinä kummastellen tuota reikää, joka näytti, kuin olisi joku eläin heittänyt siihen vetensä; mutta kun ei mitään jälkiä näkynyt, en minä osannut selittää ilmiötä. Valli ei lakannut haukkumasta. Minulla oli luodikko seljässä, remeli rinnan yli. Ennen lähtöäni ilveksen jäljille, pistin sauvallani reikään ja samassa halkesi kinos ja putoili suurina lohkareina joka koholle. Minä luiskahdin suksilta, onneksi jaloilleni, mutta vyötäisiäni myöden lumeen. Suuri karhu nousi pesästään, kita auki ja ärjyen. Peljästyksessäni minä löin lyömistäni häntä päähän rautapäisellä sauvallani, kunnes karhu läksi tiehensä syvässä lumessa, joka ei kannattanut raskasta petoa. 'Jos sinä pelkäät minua, niin en minä aio pelätä sinua', ajattelin minä, kaadoin uutta ruutia sankkiin ja läksin jälkiä myöten. Valli ahdisti äkäisesti karhua kinteristä ja kohta kaikui luminen metsä kaikkein kolmen koiran kiivaasta haukunnasta, johon sekautui karhun mörinä. Hän kulki vesakkoista, matalaa kuusikkoa, jossa siellä täällä kasvoi vanhoja honkia. Enintään 20 minuutissa minä hiihtämällä tavoitin meluavat tappelijat. Molemmat vanhemmat koirat hyökkäsivät kummastuttavan uskaliaasti kiinni suureen petoon. Piski tuon tuostakin tarttui takapuoleen, ja kun karhu kääntyi puolustautumaan, hyökkäsi samoin Valli; urhoollinen oli myöskin nuori Käki. Minulla oli silloin luodikko pienintä lajia, luoti ainoastaan herneen suuruinen, ja minä koetin päästä niin lähelle kuin mahdollista, että kuti sitä paremmin vaikuttaisi ja ett'en haavoittaisi koiria. Karhu monenmoisesti pyörähdellen tanssiessaan koirain yhä äkäisemmin hyökätessä huomasi minun läsnäoloni, pysähtyi ja nousi, kita ammollaan, seisomaan minuun päin sekä ärjyi ilkeästi, joka minulle tuntui ytimiin asti. 15 askeleen päästä ammuin minä keskelle rintaa; karhu laskeutui jaloilleen ja läksi taas pakoon koirat kintereillä. Minusta näytti turhalta koettaakaan tappaa suurta petoa niin pienellä luodilla; sentähden minä hitaasti seurasin jälkiä, kutsuen takaisin koiria. Vasta pimeän tultua palasivat ne, kummallista kyllä, ihan eheinä pitkällisestä taistelusta. Taivas oli saennut ja alkoi vähin sataa lunta. Matkallani Topenon kylään eksyin monta kertaa, kunnes taas jostakin tutusta paikasta sain oikean suunnan. Susien pelosta en uskaltanut päästää koiria irti, ja erittäin vaikea oli hiihtäen taluttaa niitä nuorista. Puolen yön aikaan saavuin viimein Topenoon.

"Seuraavana aamuna, joka oli sunnuntai, läksin ennen päivän tuloa kirkonkylään ja lainasin sieltä Hallan talon isännältä yksipiippuisen haulikon, jossa oli nallilukko. Minä tietysti jätin mainitsematta tämän pyssynlainauksen aiheen ja paluumatkalla eräässä torpassa tein lyijypalasta veitsellä ja vasaralla 10 luotia. Palattuani sitte Topenoon varustauduin lähtemään Piskin ja Vallin kanssa metsään. Silloin renki Kustaa pyysi päästä mukaan retkelle, jonka tarkoituksen hän oli arvannut. Minä suostuin sillä ehdolla, että hän ei saanut vaatia osaa saaliista eikä tapporahoista. Hänellä oli vanha ruotsalainen metsästyskivääri sitä lajia, jota sanotaan 'sian seljäksi.' Luotien sijasta oli hänellä muutamia nelikulmaisia lyijypaloja. Suksia ei yleensä ollut niillä seuduin, Kustaa oli minun käydessäni kirkonkylässä veistellyt itselleen vanhoista reen jalaksista sukset, helppo arvata, millaiset. Hän jäikin kohta jäljelle, kun läksimme hiihtämään, enkä minä malttanut odotella häntä. Minä saavuin pian siihen paikkaan, josta edellisenä iltana olin poikennut pois karhun jäljiltä, ja kuljettuani niitä myöten puoli tuntia en enää nähnyt koirain jälkiä. Luultavasti ei karhu ollut kaukana, mitäpä hän olisi enää kauan jatkanut vaivaloista pakoa paksussa lumessa, kun kerran pääsi koirista. Koirat nyt alkoivat tulla levottomiksi ja kiskoivat kovasti nuoria. Niinpä minä päästin ne irti ja kohta oli ajo täydessä vauhdissa. Karhu kääntyi kiertämään samaan paikkaan, jossa sillä oli pesänsä; minä laskien suorempaan lähestyin hyvää vauhtia. Päästyäni jo aivan lähelle, kiiruhtivat vielä vauhtiani Kustaan hätäiset avunhuudot. Saavuttuani hänen luokseen näin hänen vielä koko miehen vapisevan. Luullen koirain ajavan jänistä oli Kustaa ampunut niiden edeltä ja ihan aavistamatta tavannut karhun, joka oli mennyt muutaman askeleen päästä ohitse ja niin peljästyttänyt häntä, ett'ei hän tullut ampuneeksi. Minä jätin hänet siihen, jatkoin hiihtoani hyvää vauhtia ja pääsin pian edelle koirista. Karhu oli vielä vähän edellä ja kulki harvametsäistä, eteläänpäin viettävää harjun rinnettä. Hanki kantoi häntä ainoastaan siellä täällä, mutta minulla oli sitä parempi suksikeli. Viimein sain otson näkyviini, joka jo oli ehtinyt alas mäntyjä kasvavalle suolle. Kiiruhtaen pääsin kantomatkalle, tähtäsin takapuoleen ja ammuin, mutta karhu jatkoi hitaasti matkaansa pehmeässä lumessa, nähtävästi vähääkään huolimatta laukauksesta. Minun uudestaan ladatessani menivät koiratkin ohitse. Veripilkuista näin kuitenkin osuneeni. Enintään 10 minuutin kuluttua hiihdin taas koirista ohitse ja pääsin kantomatkalle: minä tähtäsin oikean etulavan taakse ja ammuin karhun juuri mennessä kuusivesakkoon. Koirat sivuuttivat minut ladatessani ja ajoivat nopeasti tiheässä kuusikossa, josta saatoin päättää karhun yhä vielä esteettömästi pakenevan, vaikka siihen jo oli 3 luotia sattunut. Ladattuani hiihdin ylös äsken mainitulle harjulle, jossa karhun näin ennen ensi laukaustani, ja odottelin, toivoen saavani jotain etua ajokierroksen oikasemisesta. Koiran haukunnasta kuulin heidän saaneen kiinni karhun. Mitä toivoin tapahtuikin: karhu teki kierroksen ja lähestyi minua suon laitaa myöten. Minä hiihdin viistoon harjulta alas vastaan.