Pekka toivoi, että nouseva aurinko hajoittaisi usvan ja luuli että virta ei sitä ennen veisi meitä maan näkyviltä. Hän kummasteli, ett'ei Vielsandin vilkkumajakkakaan voinut välkkyä sumun läpi. Tunsinpa vilun tunkeutuvan märkiin vaatteihini ja olin juuri peittäytymäisilläni purjeisiin, kun Pekka saatti minut vaikenemaan ja pani molemmat kädet korvainsa taakse kuunnellakseen. "Luulin kuulleeni vesilintujen ääniä", sanoi hän. Kauan aikaa kuuntelimme molemmat, vaan minä vain en voinut kuulla mitään. Pekka viittasi kädellään, että yhä edelleenkin olisin hiljaa ja vihdoin osoitti hän kädellään oikeanpuolista ylihankaa kohti. "Tuolla päin kuulustavat hanhet kaikattavan." Hän otti sauvomen ja viskasi sen niin kauas kuin jaksoi sinne päin, josta hanhenäänen oli kuullut. "Nouse ylös", huusi hän, "ja souda itsesi lämpimäksi!" Itse tarttui hän peräsimeen ja piti suoraan kohti sauvonta, jonka aseman laineet ilmaisivat. — "Nyt on pysyttävä suorassa viivassa kööliveden kanssa, kunnes tulemme niin kauas, että voimme soutaa kuulon mukaan. Kun olet tullut parhaiksi lämpimäksi, niin käyn minä sinun sijaasi, vaan elä soudakaan itseäsi hikeen, sillä meillä ei ole ollenkaan kiirettä. Jos tulemme niille kallioille, joilla hanhet ovat, niin teemme niille seuraa, kunnes aurinko on hajoittanut huurun." Kun olin soutanut hyvän aikaa, kuulimme selvään hanhien kaikatuksen. "Luulenpa tulleemme Teufelkarille", virkki Pekka, "sillä jos se olisi joku muu luoto likellä maata, niin varmaankin kuuluisi useampia lintulajia." Sepä koetteli Pekka Menderin tarkkaa näköä tuossa sysimustassa pimeässä peräkeulan yli nojautuen vanaveden johdolla ohjata oikeaa uraa. Hän tuli nyt minun sijaani ja minä tartuin peräsimeen. Lintujen ääntelyt kuuluivat yhä selvemmin. Yöllisen soudon aikana satutimme usein yksinäisiä jääkappaleita ja monet kerrat kuulimme loiskahtavaa ääntä, joka varmaan tuli siitä, että joku hyle meidän soudostamme pelästyen heittäysi mereen.
Nauraen sanoi Pekka muutamakseen: "koetetaanpa soutaa hiljaa hiipimällä ja aivan äkkiarvaamatta tavata hanhia." Niiden kaikatukset kuuluivat aivan veneen edestä ja vihdoin puikahti veneemme keskelle parvea. Korvia vihlovasti huutaen ja satamäärin yhtä haavaa ilmaan kohoutuen lensivät ne tiehensä läiskien ja suhistellen siivenlyönneillänsä. Kauan kiertelivät linnut sinne tänne päämme yli, vaan hakivat sen jälkeen jonkun turvallisen lepopaikan jälellä olevaa yötä varten. Ne eivät tarvitse aurinkoa eivätkä kompassiakaan osataksensa perille. Tutkimalla tunsimme karipohjan olevan kahden sylen syvyydessä ja heitimme ankkurin. Mitään luotoa ei näkynyt tuossa sakeassa pimeässä ja pelottipa, että taas mahdollisesti joutuisimme eksyksiin, jos koettaisimme hakea karia. Pekka sanoi, ett'ei se voinut olla muu kuin "Teufelkari", ja kun Pekka sen sanoi, niin tiesin, että niin oli asia.
Teufelkari on salakari. Muutamin paikoin ovat kivet ainoastaan viisi jalkaa vedenpinnan alapuolella. Tyynellä ilmalla voi rotkoissa kallionlouhien välissä nähdä kaikenlaisia jäännöksiä niistä monen monituisista haaksirikoista, jotka tässä ovat tapahtuneet, siitä onnettomasta päivästä lähtein, jona vaarin iso-isän isä tässä kauppalaivansa menetti, aina näihin päiviin saakka. Pekka Mender kertoi kauhistuttavan haaksirikon, joka oli tapahtunut hänen lapsuutensa ajoilla. Suuri suoloilla lastattu parkkilaiva laski ja tarttui Teufelkarin kallioiden lomaan; miehistö pelastettiin, ja sen jälkeen valloitti tuon hylkylaivan lukuisa joukko Vielsandin ja Saarenmaan asukkaita, jotka kilvalla ja kiistäen "pelastivat" kaikki, mikä arvokasta oli ja kiskomalla irti lähti. Paljo rannikkoveneitä oli sidottu hylkyyn kiinni. Tämäpä oli sillä välin, suolan sulaessa, tullut niin paljoa keveämmäksi, että tuo mahtavissa hyrskyissä aaltoileva meri hiljalleen irroitteli laivan karin äyräältä. Äkkiä keskeyttivät pelastajat hakkaamisensa ja ryöstämisensä; hirmuinen huuto sekoittui meren kohinaan. — Laiva upposi syvyyteen ja vei muassaan nuo lyhyillä nuorilla kiinni sidotut rannikkolais-veneet. Tässä hukkui useita kymmeniä ihmisiä; niiden joukossa eräs jo vanha mies, parooni von Nolcken, tilanomistaja Saarenmaalla. Muutamat miehet pelastuivat mastonraakapuihin, jotka olivat vedenpinnan yläpuolella. Myrsky kiihtyi ja aallot vyöryivät heidän ylitsensä. Niiden joukossa, jotka näin viettivät useita päiviä ilman ruokaa, köyttäytyneinä tuohon hirvittävään asemaan, oli neljä veljestä. Kun vihdoin eräs norjalainen priki pelasti nuo ihmisraukat, oli yksi veljeksistä jo kuollut. Prikissä kuoli toinen, ja kun tulivat perille Haminaan, kuoli kolmas. Nuorin — Risto — palasi yksinään maisin Suomenlahden ympäri kotiin surevien vanhojen vanhempiensa luo, jotka asuivat pienellä Vielsand'in saarella. Riston rohkeus ei vähentynyt ärjyaallokossa ja hänen voimansa ei murtunut tuosta pitkällisestä nälästä, sillä muistelenpa hänen olleen rohkeimman ja taitavimman ahinkaan heittäjän koko rannikolla.
Toinen haaksirikko tapahtui Teufelkarilla, poikasena vielä ollessani. Eräs riikalainen laiva laski sen päälle, miehistön pelastivat Vielsandin asukkaat ja laiva ajautui luodolta sekä upposi kahdentoista sylen syvyyteen. Tyynellä ilmalla olen monet kerrat nähnyt peräpuun, ruorirattaan ja harmaaksi maalatun kelan. Käytettiin omituista näkötorvea, että voisi nähdä merenpohjan syvemmällekin. Molemmat pohjat lyödään pois nassakasta ja lasketaan se puoliväliin vedenpinnan alapuolelle; kun sitten nojaa päänsä ylimmäiselle aukolle ei näköä haittaa mitkään heijastukset, ja kirkkaassa merivedessä näkee nyt uskomattoman syvälle. Sellaisen tilapäisesti tehdyn kaukoputken avulla voi Teufelkarin onkaloissa nähdä paljo arvokkaita kapineita. Luulenpa, että sieltä nyt jo, kun sukeltamistaito on niin suuresti edistynyt, on korjattu joukko haaksirikkoista tammea, ankkureita, kettinkejä y.m. Pekka Mender arveli veden Itämeressä olevan niin suolaista, kun se on, niistä monista suolalasteista, jotka ovat haaksirikkoutuneet Teufelkarilla.
Kauan istuimme näin tuossa läpipääsemättömässä pimeydessä. Hehku Pekan piipunkänässä näytti etäiseltä majakalta. Aika kului nopeaan, kiitos olkoon noille monille merkillisille meritapahtumille, joita minun hyvämuistinen ystäväni kertoili. Kun vuorostani kerroin hänelle, miten vaarin iso-isän isä tuulasti Pirun, sanoi Pekka Mender: "Mutta kuitenkin elää Piru vielä, sillä minä olen nähnyt hänen". Hän oli jo monet kerrat kuullut tuon historian tuohustamisesta ja minä olin yhtä monesti saanut kuulla siitä tilaisuudesta, jolloin hän näki Pirun, mutta sellaisia harvinaisia tapahtumia voi kuunnella montakin kertaa. Pekka kertoi: "sousinpa kuutamolla eräänä utuisena kevät-yönä Adlersteinille, auringon noustessa ampuakseni harmaita hanhia, ja juuri kun olin heittämäisilläni naaran halkeamaan, näin Pirun ylinnä tuolla yksinäisellä kalliolla — ruumiin toinen puoli oli kallion takana, vaan yläpuoli näkyi selvästi kuun valaisemaa taivasta vasten. Erotin ihan selvään sen lyhyet sarvet ja silmät paloivat päässä kuin hehkuvat hiilet. Joll'ei heikko usva olisi himmentänyt kuun valoa, niin olisin ehkä voinut tähdätä tarkemmasti, vaan uskonpa kuitenkin, että minun karkeat haulini hänen kuonoansa hyvän sijalta kärventivät. Kun ruutinsavu oli hajonnut, ei Pirua näkynyt eikä löytynyt enää koko kalliotakaan." — Minä huomautin ukko Menderin tuonnottain Pekan kertomuksen johdosta arvelleen sen olleenkin ison huuhkajan. — "Niin sanoi isä, kun ei nähnyt Pirua, vaan minäpä näin senkin, että sillä oli leveä parta", sanoi Pekka. En huolinut epäilystäni ilmaista, mutta luulenpa sittenkin, että vanha Mender ehkä oli oikeassa. Eihän pidä kieltää, mitä ei omin silmin ole nähnyt, vaan kyllä se ihmeellistä olisi, jos Piru olisi päässyt ylös mudasta, johon kanta-isäni hänet kerran jätti.
Heti päivän sarastaessa huomasimme, että olimme laskeneet ankkuriin aivan noiden suurien jääkasojen luona, jotka talven kuluessa olivat pinoutuneet ja toisiinsa jäätyneet Teufelkarilla. Harmaa usva kävi yhä hienommaksi ja auringon säteet hajoittivat sen vihdoin kerrassaan. Me hilasimme ankkurin veneesen ja sousimme Vielsand'ia kohden. Kohta karehteli vieno tuuli meren pinnalla ja me vedimme purjeet ylös. Myöhemmin päivällä kotirantaa lähestyessämme näimme siellä paljo ihmisiä, jotka huiskuttivat valkeita ja kirjavia liinoja. Kun maihin pääsimme, tervehtivät kaikki meitä suurella riemulla. Ollenkaan tavatonta ei ollut, että me useita päiviä perätysten viivyimme meren ulapalla, vaan tällä kertaa olimme saaneet isältä toimeksemme viedä vene niemen ympäri, ja sille tielle olimme jälkeä jättämättä kadonneet. Äiti syleili minua ja torui hymyilevin, kostein katsein. Isä seisoi ja katseli tuota isoa hylettä. "Anna sinä vain pojan olla; hänestä on kerran tuleva isänsä kaltainen", sanoi hän äitille. — "Menkää nyt sisään, pojat, niin laittaa äiti teille ruokaa; minä pidän kyllä huolen hylkeestä ja veneestä. Emme lähde kaukaiselle retkelle, ennenkuin huomenna. Pojat saavat siis levähtää yön yli." Pekka ja minä katsoimme hiukan kummastellen toisiimme; olimme näet odottaneet, ettemme luvattoman katoamisemme rangaistukseksi saisikaan tulla mukaan.
Äiti pani eteemme ison kivivatin täynnä puoleksi suolattua turskaa ja kastaketta, jossa oli runsaasti palasiksi hakattuja vesilinnun munia; söimme ahmien ja kauan. Onpa kummallista miten ruoka toisinaan hyvältä maistuu. Emme olleet vuorokauteen syöneet, muuta kuin jääpalasia Teufelkarilla janoa sammuttaaksemme.
Hetkisen isää autettuamme hänen toimissaan ranta-aittojen luona, menimme mökkiin ja nukuimme aamuvartioon saakka. Merkillistä, kuinka oivallisesti nukkuu oikein hyvin täytetyillä haahkan-untuvaisilla patjoilla! — Olimmehan valvoneetkin 32 tuntia.
Siltä pyyntiretkeltä, joka aloitettiin seuraavana päivänä, on minulla paljo muistoja. Isoon veneesen varustettiin monta pyssyä eri tarkoituksia varten, neljä ahingasta, useita kaukoputkia, kompasseja y.m. Eväslaukussa oli suuria happamia limppuja, suolakalaa, savustettuja hanhen-paisteja ja paloviinaa. Puolenpäivän aikaan lähdimme rannasta, äitin hellästi varottaessa ett'emme suinkaan olisi kovin huimapäisiä. Isä istui peräsin kädessä ja keulaan lyhmistyneenä tähystäjäksi. Pekka Mender ja Risto Vähä-Vielsandista sousivat ylähangan airoilla ja neljää vankkaa Vielsandilaista kulin omalla airollaan, kaksi miestä aina teljollaan. Ilma oli kaunis ja nyt keskellä päivää niin lämmin, että istuimme kudotuissa villapuseroissamme, purjevaatteella päällystetyt lammasnahkanutut allamme teljolla. Soudettuamme pitkän polven niemen nenässä olevan kivisen matalikon ympäri, vedimme ylös molemmat laitapurjeet, ja heikon etelätuulen puhaltaessa ohjasimme matkamme suoraan meren ulapalle.
Illemmalla samana päivänä keihästettiin isonlaiselta jääteliltä kaksi lihavaa, kaunisnahkaista ja tumman väristä viikaria. Yöksi tyyntyi jälleen ja me iskimme naaran kiinni muutamaan kelluvaan jääkappaleesen. Kotvasen aikaa kului hauskasti leikkiä laskiessa ja juttuja kertoessa. Myöhäisen illallisemme olimme jo syöneet ja yön pimeys valtasi meren; mutta taivas oli tähtikirkas ja ilma kolea, Kukin meistä tunnusti jo olevan halukas käymään levolle. Mastot laskettiin alas ja asetettiin pitkin venettä kannattamaan purjeita, joista tehtiin telttakatto, suojaksi kosteutta ja kylmää vastaan. Äkkiä kuului kova suhina, ja iso merikotka laskeusi tuohon kokoutuneiden jäätelien huipulle. Isäni tarttui kivääriin ja ampui; kotka lensi, vaan oli nähtävästi haavoittunut ja putosikin kohta mereen. Minä hyppäsin ison veneen perässä olevaan kaksi miestä kantavaan ruuheen, ja sousin korjaamaan tuota suurta lintua; mutta sepä ei ollutkaan niin helppo tehtävä. Se ei näyttänyt olevan juuri kovin pahasti haavoitettu; toinen siipi vain oli vialla, mutta kun se nyt kerran oli pudonnut alas vedenpinnalle, niin ei se voinut päästäkään lentoon. Isäni huusi, että hän halusi saada sen elävänä. Minun täytyi soutaa takaisin isolle veneelle noutamaan Pekka avukseni. Sillä aikaa, kun hän sousi ja piti ruuhta kohallaan, sain minä kotkan suletuksi isän öljyttyyn sadetakkiin. Kotkalle piti minun nyt luovuttaa hyvä paikkani ison veneen keulassa, johon peite-vaatteista laitettiin katettu kammari; Pekan kanssa valmistimme me itsellemme yösijan ruuheen. Tuo pulska kotka eli sitten monta vuotta ja elää ehkä vieläkin suuressa häkissä rannalla ranta-aittojen välissä. Vaivatta nieli se nelinaulaisen turskan vuorokaudessa. — Pekka kertoi, että hänen isänsä oli koettanut syödä merikotkan lihaa. Oli koko viikon päivät keitetty herneitä linnun kanssa, vaan se jäi kuitenkin mauttomaksi syödä.