Päivän valetessa herätti isä joka miehen. Ruokakirsta avattiin, ja sitten kun kukin oli asettunut paikoilleen, pidettiin äännetön rukous, n.k. syytvesti (merimiesten hattu) kädessä; tämän päälle otettiin hyvä ryyppy ja syötiin vahva ateria. Ne, jotka eivät pitäneet Itämeren vedestä, hakkasivat itselleen muutamia jääpuikkoja ja sitten varustettiin kaikki valmiiksi lähtöön. "Poika", sanoi isäni minulle, "sinun täytyy oppia juomaan merivettä; ei ole aina jäätä saatavissa."
Aamulla ei näkynyt ajojäitä ollenkaan, ja turskanpyydykset heitettiin 15-20 sylen syvyyteen; vaan tyynellä ilmalla näykkii turska huonosti. Pari päivää myöhemmin saimme useita leivisköitä ongella. Vasta puolenpäiväni jälkeen huomasi isä pitkällä kaukoputkella jäätelin, jolla yksinäinen hyle makasi. Laimea tuuli puhalsi suoraan meitä vastaan ja meidän täytyi soutaa tuo pitkä matka. Kun lähenimme, pyysin minä, että Pekka Menderin kanssa saisin ruuhella soutaa jään laiteelle ja keihästää hylkeen; mutta kun se ei näyttänyt olevan aivan lähellä avovettä, katsoi isä ammunnan varmemmaksi, sillä jäässäkin oli mahdollisesti niin heikkoja paikkoja ett'ei jalkamies voinut päästä eläimen luo.
Varovaisesti soudettiin nyt iso vene jään luo ja isä tähtäsi kauan tuolla suurella hylepyssyllään, jota hän mielellään kehasi. Pyssyn pamahtaessa näkyi, miten veri ruiskahti jäälle: mutta hyle heittäysikin muutamaan meille näkymättömään avantoon. — "Pekka, otappas ahingas ja mene rei'älle!" sanoi isä. Kovasti mutkitellen meni Pekka tuota puoleksi sulanutta jääkappaletta myöten sille paikalle, jossa hyle oli pujahtanut jään alle, ja hetkisen jälkeen näimmekin hänen iskevän keihäällä. — "Tallessa se nyt on", huusi hän. — "Arvasinhan minä sen, että se nousee vedenpintaan kuolinhuokaustaan henkäisemään", sanoi isä. Oli melkoinen työ hylettä jäälle haalatessa. Reikä oli niin ahdas, että otus hädin tuskin oli päässyt sen läpi; mutta kun nyt koetettiin sitä ahinkaasen keihästettynä nostaa poikkiteloin ylös, niin ei se mahtunutkaan rei'ästä. Risto ja minä sydimme tuurilla aukon suuremmaksi sillä välin kun Pekka piti ahingasta. Hyle oli onneksi aivan kuollut, sillä muuten olisi se ehkä irroittautunut ahinkaasta tuolla pitkällä ajalla, joka meni ennen kuin se saatiin ylös hinatuksi. En ole itse nähnyt vaan olen kuullut kerrottavan, että hyle joskus etujaloillaan on vetänyt ahinkaan ruumiistaan irti ja paennut kuollakseen rauhassa noilta julmilta surmaajiltaan. Vesi avannossa oli aivan veristä ja rasvaista. Hylkeillä on paljo jokseenkin lämmintä verta. Se hyle, jonka minä pari päivää sitten olin keihästänyt, oli tätä hiukan suurempi, vaikka tämäkin oli täysikasvuinen harmaa hyle.
Illemmalla näimme me pitkän matkan päässä olevalla pienenlaisella jäätelillä kaksi hylettä makaavan. Lähemmäksi tullessamme huomasimme niiden nukkuvan, kuten tavallisesti vatsat aurinkoon päin käännettyinä. — Veneessä olevien pyssyjen joukossa oli eräs tussari, jota isä nimitti saksariksi. Tällä hyvällä kiväärillä olin minä harjautunut hyvin tarkasti jokseenkin pitkien välimatkojen päästä ampumaan. Isän käskystä latasin tussarin ja Pekka Mender pitkäpiippuisen ja raskaan, nallilukolla varustetun hylepyssyn, jonka eräs arvossa pidetty pyssyseppä Runosaarella oli takonut. Pääkappale oli niin pieni, ett'ei se kannattanut keihästäjää, ja isä komensi meidät veneen keulaan ampumaan sieltä otuksia. Rinnatusten paneusimme nyt kotkan teltan vierelle pitkällemme ja päätimme ampua yht'aikaa kumpainenkin hylettään. Minä luen kolmeen, ja kun sanoin "yksi", niin piti lakata soutamasta. Sadan askeleen päähän tultuamme, nosti toinen hyle vitkalleen päätään ja käänsi sen jään laidalle. "Yks'", sanoin minä. — "Soutakaahan likemmäksi", sanoi isä. "Elä ammu ennen kuin se toisen kerran vainuaa vettä; kun se kolmannen kerran vainuaa, on se jo hereillä ja pujahtaa samalla jään alle." Olimme noin seitsemänkymmenen askeleen päässä, kun hyle vainusi toisen kerran, ja minä luin: "yks' — kaks' — kolme." Kuulin Pekan piin iskevän alas, ennen kuin minä painasin liipasinta; mutta minun pyssyni laukesi kuitenkin ennen kuin hänen. — Samassa sain minä kovan tyrkkäyksen kotkalta, joka uudistunein voimin pyrki vankeudestaan vapaaksi ja räpisteli muutamia syliä, ennen kuin meteen putosi.
Toinen hyle makasi liikkumatonna veressään, toinen oli sukkelaan heittäynyt mereen. Me korjasimme ensin hylkeen ja sitten oli meillä paljo vaivaa saadessamme tuo pahasisuinen kotka elävänä vangituksi. Kaksi luotia oli hylkeesen sattunut. Pekka ei ollut ymmärtänyt minua oikein, ja me olimme molemmat ampuneetkin samaa otusta. Minun tussarini luoti oli mennyt läpi pään, ja Pekka oli osannut molempien etujalkojen väliin.
Toinen yö vietettiin, kuten ensimmäinenkin, aivan tyvenellä ilmalla, vene kiinnitettynä muutamaan ajelehtavaan jääteliin. Keskellä yötä herätti minut Pekka, joka piti vahtia. Himmeässä uudenkuun ja tähtien valossa oli hän keksinyt useita hylkeitä läheisellä jäätelillä. Löysäsimme köyden ruuhesta, jossa olimme, sousimme hiljaa ison veneen sivulle ja otimme kaksi ahingasta mukaamme. Kun tulimme jään laiteelle, hyppäsi Pekka ensin jäälle; vaan tuo pieni venosemme rupesikin samassa keikkumaan niin kovasti, ett'en ennättänytkään jäälle, ennen kuin hän jo oli syössyt ahinkaansa suureen hylkeesen, jolloin toiset heti heittäysivät avantoihinsa. Hyle ponnistelihe niin voimakkaasti, että Pekka huusi minua avukseen. Minäkin työnsin väkäkeihääni hylkeesen, ja sitten viivyimme jäällä vielä niin kauan, ett'ei eläin enää liikahtanutkaan. Tämä hyle oli laatuaan mitä suurimpia, varmaankin viisi kyynärää pitkä ja mahdottoman lihava, nahka oli erittäin kaunis, vaalea-karvainen. Emme uskaltaneet ottaa tuota mahtavaa eläintä vaapperaan ruuheen, vaan jätimme sen ahdinkaineen päivineen jäälle ja sousimme isolle veneelle. Kohta olivat kaikki hereillä, ja hyle korjattiin. Vene kiinnitettiin samaan jääkappaleesen, jolla hyle keihästettiin; mutta kun ei enää ollut kaukaista aamun valkenemiseen, ei meistä yksikään paneutunut nukkumaan. Risto keitti kahvea jään päällä. Pekka ja minä puhdistimme kiväärit, suojellaksemme niitä ruosteelta yöllisen kosteuden jälkeen, ja isä katsasteli kapineiden asettelemista veneesen, jotta se saataisiin niin mukavaksi ja avaraksi kuin mahdollista. — Meillä oli jo kolme suurta harmaata hylettä ja kaksi viikaria.
Koko päivän oli ilma ollut tyven ja me soutelimme monta peninkulmaa sinne tänne niin kauas meren ulapalle, että rannikko näytti vain heikolta varjolta taivaanrannalla. Etäältä näimme kyllä montakin hylettä, vaan ampumamatkan päähän emme päässeet. Illemmalla vetäysi taivas hitaasti pilveen ja heikko itäinen tuuli saattoi tuon äärettömän vedenpinnan liikkeesen. Yöksi nostettiin ruuhi veneesen ja pari kertaa vahtia vuoroitellen purjehdimme edelleen kompassin mukaan. Keskiyön aikaan minua vahtipalvelukseen herätettäissä sateli vettä. Isä hoiti peräsintä ja minä istuin vahdissa. Enimmiten pidimme keulan laitoja tuulta vasten aina aamuhämärään saakka; ajojäät olivat nyt liikkeellä, ja vaarallista olisi ollut vauhdissa töksähtää jotakin jääteliä vasten. Sade kiihtyi yhä enemmän ja meitä jo hiukan vilusti. Isä teki lyhyitä laide-käänteitä ja piti meitä alituisesti valmiina auttamaan käännöksissä. Myöhemmin noin kymmenen aikana aamupäivällä kiihtyi tuuli ja käännähti vähän pohjoisemmaksi. Pilvet hajausivat ja aurinko valaisi noita pitkiä vihreälle vivahtavia laineita, joiden harjanteet murtuivat pitkiin, valkoisiin toisiansa tavoitteleviin kuohuihin. Isä suuntasi matkan Vielsandia kohden; mutta siihen aikaan kun aurinko oli aivan etelässä, kiihtyi tuuli yhä ankarammaksi, niin ett'ei isä enää uskaltanutkaan antaa aaltojen lyödä suoraan sivulta, vaan käänsi paremmin tuulen mukaan, niin että tuuli alahangan yli. Minusta oli aina hauskaa nähdä isää, kun hän peräsintä piteli raju-ilmassa. Lumivalkealla purje-vaatteella päällystetty lyhyt lammasnahka-turkki yllä ja n.k. "syytvesti" niskaan asti painettuna, istui hän selkä suorana toisella kädellä tanakasti peräsimen ponnesta kiinni pitäen ja toinen reittä vastaan nojautuneena. Laiha, voimakas, ajettu leukansa painoi harmaaksi käynyttä leuvanaluspartaa kirjavaa villahuivia vasten, joka oli kiinteälle kierretty kaulan ympäri. Noissa pienissä, lujuutta osoittavissa, vaaleissa silmissä kuvastihe laineiden vaihtelevat väritykset tuuheiden, sysimustain kulmakarvojen alta, joita toisistaan erotti pari syvää ryppyä tuon korkean, suoran ja ahavoittuneen nenän yläpuolella. Myrskyn raivotessa lähenimme rannikkoa; vaahto hyrskähteli laidan yli alahangan kohdalta, jossa kotka rauhattomassa vankilassaan räpisteli. Monta kertaa löivät kuohut veneesen, ja meidän täytyi usein pumpata tuo veren ja rasvan sekainen vesi pois. Ajelehtavia jäätelejä viskoivat aallot ja heittelivät niitä ylönalaisin. Noin meripeninkulman päähän saavuttuamme, saimme rannikossa vähän suojaa myrskyltä ja isä myösteli enemmän Vielsandin puolelle. Vesilaito nimisen luodon alapuolella kohtasimme elähyttävän näyn. Valehtelematta kerrassaan tuhansittain usean laatuisia merilintuja oli muuttomatkallaan pohjoista kohden etsinyt lepopaikkansa kallion suojassa. Vastatuulen ja myrskyn sattuessa kokoontuvat ne usein parveihin syksyllä ja keväällä lintujen muuttoaikoina. — Isä ohjasi matkan suunnan suoraan tuota kaikilla mahdollisilla äänillä rääkyvää lintulaumaa kohden ja pyysi minua ottamaan käsille juuri vesilintuja varten mukaan otetun kaksipiippuisen pyssyn. Pekka latasi sileäreikäisen vanhan sotakiväärin. Laukaisimme kaikki kolme latinkia ja tapoimme monta. Koko lintuparvi kohosi samalla kertaa lentoon ja kierteli eri suvut parveihinsa kokoontuneina ympärillämme. Luovasimme kerran ja linnut, jotka vastahakoisesti myrskyssä lähtivät pitemmälle lentomatkalle, laskeutuivat taas alas luodon suojaan. Taas pääsimme ampumamatkan päähän ja ammuimme muutamia. Tätä uudistettiin nyt useat kerrat, toisinaan nousivat ne ilmaan ennen kuin tulimme likellekään; mutta lentämisestä väsyneinä tuossa yhä enemmän kiihtyvässä myrskyssä, hakivat ne aina suojaa luodolla, ja niin surmasimme vieläkin muutamia. Vihdoin pakeni koko parvi päättäväisesti ja laskeutui muutamille lähempänä rantaa oleville Vaikkaan saarille. Me kokosimme, en enää muista kuinka monta, vaan vähintäinkin pari tusinaa eri sukuisia lintuja. Useita oli tuuli kulettanut tyyneltä vedeltä ulohtaalle, niin ett'emme niitä tuossa kovassa ilmassa voineet saada pois. Saaliiksemme jäi kuitenkin useita pulskia hanhia ja monenlaisia muita lintulajia.
Todisteeksi, kuinka äärettömän suurissa parvissa vesilinnut pesivät näillä tämän rannikon yksinäisillä saariryhmillä, tahdon kertoo erään munasaaliin. Muutamana ihanana toukokuun päivänä sousin kerran nuoremman sisareni kanssa juuri näille Vaikkaan saarille. Täällä löysimme muiden muassa kaikenlaisen rantarojun seasta erään hyökylaineiden heittämien raakunkuorien peittämänä tyhjän tynnyrin, melkein samanlaisen, missä omenia tavallisesti kaupataan. Kun tulimme kotia oli tynnyri munia täynnä. Väriltään olivat ne keltaisia, kooltaan isompia kuin kanan, vaan pienempiä kuin hanhenmunat. Luulen tämän lintulajin, jota paikkakunnan kielellä nimitetään Vairas, olevan meriteiriä; mutta varmaksi en sitä kuitenkaan tahdo väittää.
Auringon laskun aikana ohjasi isä veneemme vihdoin kotilahdelmaan, jossa ainoastaan metsän mahtava humina, meren kohina ja rannan särkkiä vastaan vyöryvät, pitkät mainingit muistuttivat tuosta ankarasta myrskystä.
Äiti oli rannalla vastassamme iloiten saadessaan meidät terveinä takaisin mereltä. Kaikki astuimme sitten taloon, ja isä aukaisi vanhan tammikaapin, kaasi pikarillisen rommia joka miehelle koko seurueessa ja oikoili voimakkaita jäseniään. Hän olikin istunut peräsin kädessä puoliyöstä auringon laskuun saakka. Kun sitten isän kanssa muutimme kuivia vaatteita isossa tuvassa takan ääressä, sain minä kertoa äitille retken kaikki tapahtumat. "Minua peloittaa tuo julma meri", sanoi äiti. "Huolissani kävin tänä päivänä tervehtimässä Riston vanhempia; he eivät olleet hyvällä tuulella ja puhuivat kauan kolmesta pojastaan, jotka meri on heiltä ryöstänyt." Hän huo'ahti ja lisäsi: "Minulla ei ole koskaan rauhaa, sillä aikaa kuin te olette noilla uhkarohkeilla kaukaisilla retkillänne." — "Sinä olet peloissasi pojan suhteen", sanoi isä, "vaan kuuleppahan, kun minä sanon sinulle, Äiti, että meri hänestä vielä kasvattaa kunnon miehen." — Isä katsoi minuun päin: "Jos vaimoväki itkeä tillittääkin, sillä välin kun taistelemme aaltojen kanssa, niin kyllä suolavesi kuivuu heidän silmistään, kun me taas maihin tulemme." — "Sinä käytät niin kovia sanoja, isä", sanoi äiti. Isä katsoi kauan häneen tuuheiden kulmakarvojensa alta, kunnes molemmat hymyilivät.