H. MOLANDERIN METSÄSTYSRETKI VAINUKOIRILLA HIRVIMÄEN PITÄJÄÄSSÄ.
Vuonna 1878 lokakuun 18 päivänä läksin koirineni metsälle Kalmarin kartanosta, jossa siihen aikaan asuin. Oli metsästykselle erinomaisen sopiva päivä, ilma tyyni ja taivas pilvessä; maa oli parahiksi kostea ja koirat levähtäneet. Kuleskelin koiriani taluttaen sellaisia seutuja pitkin, joista metsänviljan jo niin tarkoin olin hävittänyt, että turhaa olisi ollut irti päästää niitä. Matkani määränä olivat Hirvimäen metsiköt, joissa, puheiden mukaan, oli niin "hirmuisen" paljo jäniksiä ja lintuja. Tienoot tulivat yhä enemmän miellyttävämmiksi; luonnon kauneus ja seutujen soveliaisuus metsästykselle sen tekivät. Koirat laskin vihdoin irti ja kuleskelin hiljalleen mäkistä tietä, joka useissa paikoin näytti ihan mahdottomalta ajotieksi. Varmaan tunnin ajan olin näin kulkenut yhä syvemmälle sydänmaahan, ilman että koirat mitään löysivät. Tosin kyllä haukahti lintukoira Daana silloin tällöin, vaan linnut eivät pysyneet puissa. Minä nautin kuitenkin syys-aamun raittiutta tuossa yhä enemmän ja enemmän viehättävällä metsäisellä ylänteellä. Etäältä yksinäisten metsätorppain riihistä kuului säännöllinen varrasten kopse, toisaalta taas teirien sorahteleva soidin ja maatiaiskoirain kestävä, yksitoikkoinen ääni, kun omaa kaikuansa haukkuivat. Viimeinkin lentää pyrähti pyy tien yli. Menin muutamia askelia metsään ja valitsin mukavan kiven istuimekseni, asetin kiväärin poikkipuolin polvilleni ja tapani mukaan kutsuin sitä kahdella pyypillillä. Samaan aikaan alkoi vanha Hei ajon, ja heti yhdistyi siihen Daanan kauniisti kaikuva haukunta. Päätin kuitenkin koettaa ampua muutamia pyypoikueesta, samalla kun kuuntelin, mille suunnalle ajo vetäytyi. Kauan aikaa viheltelin turhaan mitään vastausta saamatta ja koirain haukunta vetäytyi kauas erään jyrkän metsäharjanteen toiselle puolen. Äkkiä näen pyyn kymmenen askeleen päässä minusta. Se oli juosta piipotellut niin hiljan minua kohti, ett'en koirien haukkua tarkastaessani ollut sitä kuullut, en nähnyt. Kivääriä nostaessani pyrähti se lentoon, vaan kolmenkymmenen askeleen taipaleelta sain kuitenkin hyvän sihdin ja lintu pudota tupsahti maahan. Tällä välin olivat koirat joko jäliltä eksyneet tai kuulumattomiin juosseet, jonka tähden istahdin takaisin kivelle ja aloin pyitä uudestaan kutsua luokseni.
Sitä vähemmän tarvitsi minun huolehtia koiristani, kun heillä nyt oli laukaukseni ohjauksena, jos näet olivatkin kerrassaan jäliltä eksyneet. Mahtavan näköinen kuivunut honka oli kolmenkymmenen askeleen päässä ja huvikseni katselin, kuinka kirjava tikka ahkeraan nakutteli hongan kylkeen toukkia etsiessään. Vihdoin vastasi pyy toiselta puolen tietä. Menin tielle, istahdin muutamalle isolle kivelle ja kutsuin sitä taas pillilläni. Nyt kajahti koirain haukunta selänteeltä ja ajo läheni. Minä pysyin paikallani sillä asemani oli hyvä, jos jänis sattuisi tulla pylkkäsemään tuosta laakson poikki kahden harjanteen välistä. Ei aikaakaan, niin pyrähti pyy lentoon ja istahti kymmenen askeleen päässä olevaan kuuseen, noin parin kyynärän korkuiselle. Samassa kuulin epäiltävää ääntä ja kun käänsin pääni, näin suuren Jänö-Jussin kivistä mäkeä myöten tulla lönkyttelevän minua vastaan. Silmänräpäyksen ajan olin kahdella päällä ampuisinko pyyn vai jäniksen, mutta koirilleni kehoitukseksi päätin kuitenkin tähdätä jälkimäiseen. Ammuin 25:n askeleen päästä: jänis istahti, lipsutteli korvillaan, ja käänteli päätään; merkillistä kyllä vaikka olin niin tarkan sihdin saanut. Nostin jo pyssyni antaakseni hänen maistaa toisestakin piipusta, mutta samassa se jo kaatuikin kuolleena maahan. Pyy oli sillä välin lentänyt tiehensä. Pian olivat koirat jälkiä myöten saapuneet paikalle; minä aukasin jäniksen vatsan ja annoin sisälmykset niille. Tässä hommassa vielä ollessani, vihelti taas pyy aivan lähellä. Panin koirat kiinni kaulanauhaan, nousin mäen rinnettä vähän matkaa ja viheltelin. Lintu vastasi, tuli vihdoin ampumamatkan päähän ja kaatui luodistani. Useampia ei kuulunut; muut poikueen jäsenet lienee joku luodikon käyttäjä poiminut, sillä sellaisia metsämiehiä näillä mailla on paljokin. Koko päivän samoilin laajalti noita erittäin luonnonihania seutuja. Koirat kunnostelivat itseään ja ajoivat pensastosta ylös useita jäniksiä, vaan yksin kuin olin ja tienoosen perehtymätön, sain ampua ainoastaan kahta, jotka myös tuupertuivat.
Kauan kuleksin sinne tänne, ennen kuin tapasin polun, joka vei köyhään yksinäiseen torppaan. Mutta nyt oli hämäräkin jo käsissä ja minä jäin tähän yöksi, aikoen jatkaa metsästystä huomenna, jos ilma oli yhtä suotuisa kuin nyt tänään oli ollut.
Oivalliselta maistui suopean talonväen yksinkertainen illallinen. Olin jokseenkin väsynyt päivän laajoista risteilemisistä, jonka vuoksi nukahdinkin raskaasti äsken puiduille olille; mutta joukko hyppiviä ja matelevia pikku elukoita herätti minut useinkin yön kuluessa ja kohtelivat minua pisteliäällä tavalla. Hyvän talonväen luonnollinen nukunnan tapa minua myöskin vaivasi. Mutta tuollaiset pienet hankaluudet kuuluvatkin metsämiehen elämään salolla ja muodostavat yleiskuvaukselle tarpeellisen varjostuksen.
Nousin kuitenkin jokseenkin levähtäneenä ja vilkkaan, 13:sta vuotiaan puheliaan poika-nulikan seurassa lähdin päivän valetessa metsään. Hyvin varma hän oli ja erittäin näytti häntä huvittavan saada opastaa minua näissä metsissä, joissa hän jo useita vuosia oli kulkenut paimenessa. Nuo kolme jänistä, joita hän kantoi, eivät näyttäneet häntä ensinkään vaivaavan.
Aivan torpan viljelysmailta ajoivat koirat ylös jäniksen ja mitä helein ajo alkoi ja kesti aika kauan. Vihdoin tuli jänö sievästi hyppien kaskimaan poikki minua kohden. Ammuttuani kepsahti Jussi kellelleen ja imelästi nauroi poika sen kuperkeikalle. Kovasti haukkuen tulivat koirat ammutun jäniksen jälkiä myöten, kuten ensin luulin, vaan poikkesivatkin kasken laiteelle. Kohta sen jälkeen näin toisen jäniksen pyssyn kannon ulkopuolella loikkivan kaskimaan yli ja hetkisen päästä tulivat koirat haukkuen jälessä. Minä olinkin siis ampunut säikäytetyn jäniksen. Ajo oli yhtämittaa käynyt, ja saalistaan tavoittamatta saivat koirat tehdä toisen kierroksen; sittemmin eksyivät ne kyllä useita kertoja jäliltä, vaan löysivät ne aina uudestaan.
Tuntikausia kesti ajo tätä menoa. Monta kertaa näin jäniksen, vaan aina oli se ampumamatkan ulkopuolella. Koirien oli helppo seurata jälkiä, kun ilma oli niin sopiva. Vaikka ei ollut satanutkaan, oli maa sentään tarpeellisen kostea. Vielä sydänpäivällä oli kaste ruohikossa, pensaissa ja hämähäkin verkoissa, ja ilma oli niin tyyni, että puitten kellastuneet viimeiset lehdet putoilivat kohtisuoraan maahan.
Vihdoin kajahti jokseenkin etäällä olevalta kivikkomäeltä Hein käheä ja harva haukunta. Kiiruhdin paikalle ja ennätin juuri parahiksi estämään nuorta kiihkeää Daanaa pakkautumasta kahden suuren kiven lomassa olevaan reikään, joka oli niin pieni, että se tuskin olisi sieltä pois päässytkään,
Kauan koetin jollakin tavoin saada jänistä ajetuksi ulos mutta sepäs vain ei liikahtanut. Kehoituksestani heittäysi poika vatsalleen katsomaan, näkyikö jänistä ja, aivan oikein, siellähän se oli ja istua käyrötti kolon perällä korvat luimussa ja ruumis kyttyrässä. Katkasin pitkän koivusen kepin ja käskin hänen sillä pistellä jänistä, ja koettaa ajaa sitä ulkoisalle. Poika lienee ollut vähän liian kovakourainen, koskahan jänis rääkkyi kuin närhi; mutta ulos se vain ei tullut sittenkään. Tuon nuoren nartun tähden en halunnut jättää jänistä siihen ja lähteä pois, sillä toisella kertaa se ehkä ei täyttäisikään velvollisuuttaan, jos vaikka olisi ketun sattunut ajamaan kiven alle. Vihdoin heittäysin itse vatsalleni ja pakotin jäniksen vähän muuttamaan asemaansa, kunnes sain takajaloista kiinni ja vedin otuksen kauniisti esille. Annoin nyt tuon parkuvan jäniksen pojalle, otin itse kiväärin ja käskin hänen päästää se irti. Pojasta oli tämä kovin typerää; sillä arveli hän, parempi pyy pivossa kuin kaksi oksalla; käskyäni hän kuitenkin totteli, ja jänis läksi kolmen sylen pituisilla hypyillä pylkkäisemään. Minä laukaisin, mutta päin männikköön! Poika pani kädet vatsansa päälle ristiin ja nauroi imelästi. Jussi vihkasi metsään ja tiellä on vielä tänäkin päivänä; sillä koirat eksyivät viimein jäliltä ja palasivat takaisin. Melkein puolille päivin olivat ne ajaneet sitä. Minä päätin kääntyä nyt kotiin päin ja koiriani kaiuttaen vaelsin nyt yli harjanteen, luulomme mukaan suorinta tietä Kalmarin seutuja kohden. Lopulta tulimme sydänmaalle, joka oli täynnä sammaltuneita, lokeroisia kiviraunioita ja tuulen kaatamia korpikuusia. Täällä nyrjähti jalkani jotenkin pahoin, niin että minun täytyi laskea koirat irti, en näet voinut noilla vaikea-kulkuisilla mailla niitä taluttaakaan lyyhätessäni toista jalkaani, joka vähän ajan päästä alkoi kangistua ja tuntua polttavan kuumalta.