Kompassia ei ollut muassani, jonka vuoksi en ilmansuunnistakaan voinut saada mitään selkoa. Yhtä päätä pilvessä oleva taivas esti auringon suomasta meille jotakin ohjausta. Pojasta alkoi viiden jäniksen kantaminen vähitellen tuntua liian raskaalta ja hän tunnusti huolestuneena, ett'ei hän tiennyt, missä olimme. Jalkani vaivasi minua yhä enemmän, ja minä päätin nyt kulkea johonkin määrättyyn suuntaan, toivoen vihdoinkin tulevamme tielle, kunhan yhtä mittaa astuimme suoraan eteenpäin ja pidimme silmällä edessämme olevia esineitä. En tiedä kuinka kauan lienen kulkea nilkannutkaan tuossa mättäisessä metsä-pahassa, kun vihdoinkin tulin muutamalle jyrkälle vuorelle, joka kohtisuoraan laskeutui kapeaan metsälammikkoon. Vastaisella olevalla rannalla kasvoi synkkä havumetsä. Levähtämään istahtaen katselin tuota kummallisen lumoavaa, mahtavaa luontoa. Puoleksi mädänneet, äärettömän suuret rytöpuut rannoilla, tumman vesikuvastimen reunoina, ja aution seudun kulon kaltainen hiljaisuus, jota ainoastaan etäisen korpin korahtelevat toitotukset häiritsivät, kaikki tuo vaikutti valtavasti minuun. Kauan istuin vaipuneena tuohon omituiseen toimettomuuden tilaan, johon ihmiskäden raivaamaton sydänmaan näky meidät aina saattaa.
Olin juuri liikkeelle lähtemäisilläni mutkatietä kiertääkseni sekä lammen että vuoren, kun koirat melkoisen kaukana lampuen toisella puolella saivat jonkun otuksen ajettavakseen. Ajo lähestyi ja koirain vihaisesta haukunnasta päätin kohta, että kettu oli joutunut heidän tielleen. Silmiäni räpäyttämättä tarkastelin vastaista rannikkoa toivossa, että Mikko, tavoilleen uskollisena, koettaisi rannikkoa pitkin kaahaamalla sotkea jälkensä. Äkkiä näen ilveksen varovaisin askelein tulla hiipivän metsän peitosta. Silmänräpäyksen pudistutti minua, kuten kaikkia muitakin metsästäjiä samanlaisen odottamattoman tapauksen sattuessa. Selkäni takana viittasin kädelläni pojalle, että pysyisi hievahtamatta paikallaan. Pyssyssä oli minulla vain 6:n numeron haulia, enkä tohtinut patruunoja vaihtamaankaan, kun pelkäsin, että ilves, joka vielä oli sadan askeleen päässä, ehkä huomaisi minut. Poikki lammen näkyi se aikovan kaahlata; — kapeimmalle paikalle juuri minun kohdalle hiiviskeli se kuin kissa ainakin. Koirat olivat hetkeksi eksyneet jäliltä, ja köyryselkäisenä kuunteli tuo korkeakoipinen ilves ympärilleen ja liikutteli töyhtöpäisiä korviansa. Nyt pääsivät koirat taas jälille ja ilveskin muutti asemaansa. Kun en tiennyt varmaan aikoiko se vettä myöten tulla minua lähemmäksi vai syöksyä takaisin metsään, niin en uskaltanut viivähtääkään. Tarkkaan sihdattuani ammuin 40 à 50 askelen päästä. Ilves ensin ikään kuin vetäysi kokoon, vaan loikkasi sitten pari hyppyä metsään päin. Minä laskin toisen laukauksen perään ja se näytti tepsivänkin paremmin, sillä otus alkoi taas kulkea hiipimällä ja katosi metsään.
Suurella vaikeudella haalasimme itsemme vuoren rinnettä myöten alas ja kahlasimme yli veden, joka syvimmällä paikalla ei ollut kuin kolmisen korttelia syvältä. Kovasti pakotti kipeää jalkaani, mutta nyt ei auttanut. Vihaisesti haukkuen tulivat jo koirat jälkiä seuraten pitkin rannikkoa, vaan siinä, missä ilves oli harpannut metsään, eksyivät ne pois jäliltä. Kutsuimme ne takaisin jälille. Jo aivan rannalla näimme veripilkkuja, ja hyvässä toivossa seurasimme ajoa. Äkkiä kuului joku vieras koira yhtyvän ajoon, joka samalla, korkeintaan noin 200:n askeleen päässä, pysähtyi ja nytkös ankara rai'unta kajahti. No hyvä, arvelin minä — kohta se nyt on käsissämme! Samassa kuului heikko luodikon laukaus ja haukunta muuttui kovaksi koirain tappeluksi. Paremmin luukkasin kuin juoksin pensaikon halki. Perille tullessani näin erään talonpojan pitävän korkealla ilmassa ilvestä, ett'eivät vihastuneet koirat sen nahkaa repisi.
Nyt syntyi ikävä kohtaus.
Minä väitin ilveksen olevan minun, sillä minun koirani olivat sen löytäneet ja ajaneet sitä; minä olin sen haavoittanut ja kun se ei enää paeta voinut olivat koirani sen tavoittaneet.
Mies taas väitti että hänen koiransa jo varhain aamusta asti olivat ajaneet ilvestä ja että minun koirani vasta haukunnan kuultuaan olivat yhtyneet ajoon. Hänen koiransa, joka ei ollut tottunut ajamaan muiden koirien kanssa, oli täten muka joutunut pois jäliltä. Sitä paitse oli se hän, joka oli ilveksen ampunut, ja sanojaan paljoa valikoimatta käski hän sen tähden minun luukata tieheni samaa tietä kuin olin tullutkin.
Että mies valehteli siitä olin varmasti vakuutettu: hänen koiransa oli tavallinen maatiais koira, häntä tuuhea ja kierossa — "kieppurassa" — ja korvat pystyssä. Laukussa oli hänellä muutamia oravia ja pyitä. Jos ei vamma jalassani olisi minua estänyt, niin en niinkään helpolla olisi luopunut omistusoikeudestani ilvekseen; vaan nyt täytyi minun aivan sävyisesti kysyä mieheltä lähimmäistä tietä johonkin taloon. Hän osoitti minulle miltä suunnalta virstan kulettuani löytäisin torpan, josta mahdollisesti voisin hevosella päästä kunnolliselle tielle, ja tieni neuvojaa kiittämättä nilkutin minä matkaani. Paljo vastuksia kärsittyäni tulin myöhään illalla kotia.
Minun täytyi leikata saapas auki ja maata 14:sta päivää kylmät kääreet kierrettynä jalkani ympärille. — Olinpa melkein unhottaa, että matkalla ammutun ilveksen luota lähimmäiseen torppaan ammuin erään metsäkanan, joka täyttä kurkkua nauraa mäkättäen pyrähti juoksemaan edessäni.
End of Project Gutenberg's Saloilta ja vesiltä I-II, by Otto Wetterhoff