Ilta oli jo myöhäiseen kulunut, ja arvelimme vanhuksen tarvitsevan lepoa. Hän ei kuitenkaan myöntänyt olevansa väsynyt. Häntä oli huvittanut, sanoi hän, saada muistella korvessa suoritettuja miehuuden aikansa urotöitä. Pyysimme että kohta saisimme palata takaisin kuulemaan useampia kertomuksia, ja hän toivottikin meitä tervetulleiksi.

* * * * *

P. E:n kanssa matkasin toukokuun ensi sunnuntaina tuon 14 virstaa pitkän matkan Heinäkankaan luo. Tulimme tällä kertaa jo edeltä puolisen, jotta meillä olisi tarpeeksi aikaa ja ett'emme tarvitseisi myöhäisellä valvomisella vaivata vanhusta. Mutta kun hänen muistonsa ovat niin runsaat ja kun noita hänen vilkkaita kuvaelmiaan huvikseen kuuntelee, niin sattui meille nytkin, että vasta keskiyön jälkeen tulimme kaupunkiin takaisin. Suuren joukon kysymyksiä olimme ukon vastattavaksi paperille panneet, että häntä niin vähän kuin mahdollista vaivaamalla voisimme hänen rikkaasta muistolähteestänsä ammentaa runsaan joukon tietoja. Luultavasti ei kukaan Suomen tätä nykyä elävistä metsästäjistä ole niin paljo kokenut petoeläinten ajoissa kuin Heinäkangas ja tuskinpa kenelläkään toisella lienee niin terävä huomiokyky metsähavainnoihin.

Kyselimme häneltä missä määrässä hirviä oli ollut niissä äärettömän laajoissa erämaissa, jotka ympäröivät hänen synnyinseutuaan tämän vuosisadan alkupuolella; hän kertoikin, että hänen lapsuutensa aikana nähtiin noita isoja ja siivoja eläimiä kymmenittäin parvessaan. Sittemmin kun niitä kovasti ahdistettiin, vähenivät ne äkisti, niihin aikoihin, kun hän aloitteli metsästystä, olivat ne jo harvinaisia ja kohta näyttivät ne melkein sukupuuttoon hävitetyiltä. Noin sata kappaletta muisteli hän ennen mainitun susivouti Palm'in ampuneen. Nämät hävitystyöt toimeenpantiin keväällä, jolloin paksu lumi ja hanki esteli hirvien pakoa. Murhaamiseen muisteli hän kerran isänsäkin osaa ottaneen, mutta itse ei Eero koskaan ollut hirveä ampunut ja harvoinpa hän oli sitä nähnytkään. Varhaisemmilla lapsuutensa ajoilla oli siltavouti Aatami Orri tunnettu hirvenhiihtäjänä. Äsken mainittujen lumiolojen vallitessa nuiji hän kirveellä hirvet ja luultavaa myös on, että hän suuremmassa määrässä kuin Palm oli syynä niiden häviämiseen.

Pyydettyämme saada muistoon kirjoittaa Heinäkankaan tekemät havainnoi mesikämmenen elämänlaadusta, tavoista y.m. kertoi hän useita, pitkiä kertomuksia ja selvitti kaikki tarkalleen. Arvaamaton hyöty olisi pikakirjoittajista ollut näillä matkoilla ukon luona käydessämme.

Että metsissämme on ainoastaan yksi karhulaji, siitä oli Heinäkangas vakuutettu. Useita omituisia eriäväisyyksiä ko'ossa, näössä ja tavoissa kyllä on; jopa ruumiinrakennuskin vaihtelee; toinen karhu voi olla korkeampi lautaselta kuin säeltä ja toinen taasen päinvastoin. Paljailla kasvimaailman tuotteilla, niinkuin juurilla, marjoilla ja sydänmaan kasvien siemenillä arveli hän useampain karhujen elättävän itsensä. Heinäkangas kertoi kuinka kontio ennen muinoin metsätorpparin vaivoja säästääkseen korjasi kaurankin pellolta. Karhu suorittaa tämän tehtävänsä niin, että takajaloillaan istuen kokoo etukämmenillään sylyyden täydeltä kauranpäitä ja ne syötyään siirtyy aina verekselle paikalle, eikä lopeta ennenkuin on koko aitauksen tyhjäksi pannut. Hyviä päiviä vietti se naurishalmeessakin, Potaatit eivät vielä Heinäkankaan nuoruuden aikana olleet syrjäyttäneet nauriita, joita useinkin viljeltiin halmeessa. Makealta maistaa karhulle metsämehiläisten hunaja. Mielellään syö se myöskin muurahaisten munia ja valmistaa usein muurahaispesiin talvimajansa. Ainoastaan hyvin vanhojen otsojen luulee Heinäkangas kotieläinten kimppuun hyökkäävän; mutta ne otsot, jotka kerran näin ovat aloittaneet, tulevat kovin saaliin himoisiksi ja saavat suuria tuhoja aikaan. Kerran söi karhu kolmessa päivässä ison lehmän eikä heittänyt jälelle muuta kuin mahalaukun, sarvet, sorkat ja osan nahkasta. Hän arveli että naaraskarhu on saaliinhimoisempi ja vanhaksi tultuaan isompi kuin uroskarhu. Mahdottoman suuria mainitsi hän isointen karhunnahkojen olleen; mutta kun muinoin oli tapana venyttää niiden pituutta niin paljo kuin mahdollista, niin ei niistä voinut tehdä minkäänlaisia johtopäätöksiä eläinten suuruudesta. Moni pulska karhunnahka oli muinoin mennyt pilalle riihissä tai saunoissa kuivatessa, kuten silloin oli tapa tehdä. Viime aikoina oli Heinäkangas oppinut suolaamaan niitä. "Oikein suuri otso," sanoi ukko, "täyttää työreen niin hyvin pituudelleen kuin leveydelleen, ja kuusi miestä tarvitaan kontiota tupaan kantamaan." Lihavin on karhu talven kynnyksellä, kun maa alkaa kylmää, ja se ennen jo katsotulle ja valmistetulle tilalleen paneupi maata. Kaatuneiden puiden vieruksilta oli Heinäkangas tavannut useimmat pesät, joko tuulen kaataman korpikuusen juurikon alta tai myrskyn ruhjoman, juuriltaan lahonneen ijanikuisen hongan suurien oksien suojasta. Kuusen oksista eli sammalista tekee kontio joskus pesänsä kasvavan kuusenkin juurelle. Toisinaan löytää oikeita hiekkakankaihin kaivetuita uunejakin. Jos karhua ei häiritä, niin makaa se pesässään syömättä yli talven, kunnes lumi alkaa keväällä sulaa ja aurinko herättää luonnon eloon ja toimintaan. Vasta myöhään keväällä sanoo Heinäkangas karhujen laihtuvan. Kaikki ne karhut, jotka hän maaliskuulla oli kaatanut, olivat vielä jotensakin lihavia, vaan ne, jotka hän oli ampunut myöhään keväällä toukokuulla, olivat uskomattoman laihat; mahalaukku ja suolet olivat niin typö tyhjät ja puhtaat, kuin olisivat olleet pestyt. Peräpuoleen paattuu pihka- ja rasva-aineksista niin kutsuttu tappi, joka sulkee koko ruoan sulatuslaitoksen. Kuuluisa karhuntappaja Lloyd sanoo kontion hyvin sukkelaan laihtuvan, jos se talvella pesästään säikäytettynä ja kauan vainottuna menettää tappinsa. Vaikka Heinäkangas kerran, ryöstettyään emokarhun pesästä penikat kahden viikon ajan, oli hätyytellyt itse emän Rahkoilan kylän metsissä ja useita kertoja sitä haavoittanutkin ennenkuin kaatui, niin eipähän se kuitenkaan ollut tappiaan hukannut.

Vuoden alussa ennen helmikuun puoliväliä synnyttää karhu korkeintaan neljä pentua. Syntyessään eivät ne ole koiran penikoita suuremmat, vaan eroavat niistä kuitenkin paljo, sillä niillä ei ole häntää ja käpälät ovat suhteelliset ruumiin kanssa, muutenkin ovat ne jo alusta alkaen tavoiltaan oikeita pikku karhuja; sokeina ne syntyvät ja kasvavat hitaasti. Heinäkangas kantoi kerran selässään penikulman matkan kolme tuollaista vuoden vanhaa karhunpentua. Vuoden vanhoina eivät ne ole pienenlaista metsästyskoiraa suuremmat. Kaksi kertaa oli tapahtunut, että hän yhtenä päivänä oli emäkarhua haavoittanut ja että se seuraavana päivänä oli uuteen väliaikaiseen pesään synnyttänyt kolme pentua molemmilla kerroilla; emän kaadettuaan kantoi hän ne elävinä kotiin. Ennenkuin emä lähtee pesästään ja rupeaa syömään, luuli hän pentujen saavan sen utarista hyvin vähän maitoa. Heinäkangas vastusti kiven kovaan sitä luuloa, että karhut muka syövät itsensä kylläisiksi ennenkuin paneutuvat talvimajoihinsa. Päinvastoin arveli hän karhujen paljo ennen maata panoansa heittäytyvän syömättömäksi, ja sitä todistaa sekin seikka että pesässä ei koskaan ulostuksia tavata.

Kontio elää vanhaksi ja kasvaa kauan; vanhaksi tultuaan pilautuvat sen hampaat ja se laihtuu paljo, vaan vanhojen nahat ovat pitkäkarvaiset, sakeat ja useinkin on niillä kaunis tummanruskea karva, jonka nenät oikein hopealle hohtavat. Nahat möi hän usein Arkangelin kulkukauppiaille ja sai niistä 20:sta aina 40 ruplaan kappaleelta. Ylipäänsä ei ammuttu karhu siihen aikaan paljoa tuottanut. Nimismieheltä sai hän vuoden odoteltuaan 6 tai 8 ruplaa tapporahoja, jotka siihen aikaan kannettiin joka talosta, missä vain lehmä oli. Minkäänlaista tiliä ei Heinäkangas sanonut koskaan saaneensa nimismieheltä, joka hitaasti ja vastahakoisesti suoritti maksut ja koko tilin teki hän näillä sanoilla: "Niin paljo se tekee, eikä sen enempää." Kerran ehkä "kymmenennen kerran" tuli hän Hattulan nimismiehen luo vaatimaan tapporahoja useista karhuista ja ilveksistä, jotka hän oli ampunut Rahkoilan kylän mailta ja edellisenä vuonna kylän käräjissä näyttänyt. Ensin antoi nimismies hänelle huutia noista kirotuista alinomaisista tapporahan pyynneistä ja sitten lopulta sai hän 40 ruplaa paljaita ruosteisia kuparilantteja. Hän ei saanut minkäänlaista pussia, jossa olisi kantanut niitä, ennenkuin hän sitä varten yritti riistaista paitansa yltään. Tapporahoja saadakseen näytti hän kerran Janakkalan käräjätalossa yhtä aikaa 10 karhun ja 3 ilveksen nahkaa.

Ainoastaan kaksi kontiota oli Heinäkangas vaan lumetonna ollessa tappanut; toinen niistä oli hänen omilla tiluksillaan kaatanut lehmän. Muutamassa puussa pyssyn kantaman päässä useita öitä vahdittuaan karhun tuloa haaskalle, viritti hän väkipyssyn eli suurireikäisen muskettikiväärin siten, että jos karhu lähestyi haaskaa sitä tietä myöten, jota hän luuli sen tulevan, niin täytyi sen koskettaa jännitettyä messinkilankaa, joka silmänräpäyksessä laukaisi juuri sitä kohden asetettuun pyssyyn. Kun Heinäkankaan seuraavana aamuna päivän sarastaessa piti lähteä hevosta laitumelta noutamaan, kuuli hän kovan latingin kumahduksen, ja kiiruhti heti paikalle. Isohkon vanhan naaraskontion kuolonkamppaus oli juuri loppumassa; suuri lyyjyn möhkäle oli sattunut rintaan ja mennyt takapuolen kautta ulos. Pitkän matkan päässä oli pyssy, josta tukki oli katkennut.

Toinen karhu, jonka Heinäkangas vaan vielä lumetonna ollessa oli ampunut, oli hänen viimeisensä ja järjestyksessään 73:mas. Ukolla oli hyvin hämärä ajantieto, niin ettei hän tarkemmin voinut sanoa milloin se oli tapahtunut; hän muisteli sen syksyllä kuudennella vuosikymmenellä tapahtuneen. Lammin pitäjässä Syrjäntaan metsissä oli otso kaatanut lehmän ja kohta haettiin hevosella laajalti kuuluisa karhuntappaja kostamaan karhulle, joka jo useina vuosina oli suuria tuhoja aikaansaanut. Heinäkangas oli ottanut mukaansa pienen koiran, jonka kuntoa hän ei vielä ollut karhunajossa koetellut. Kun hän sitten auringon laskiessa hiipi haaskalle syöksi koira esiin ja alkoi ahdistaa kontiota, joka täydessä rauhassaan illasteli. Koira ahdisti karhun takapuolta niin hurjasti että Heinäkangas pääsi huomaamatta ampumamatkalle. Naurettavaa kuuluu olleen nähdä, miten karhu tuon tuostaan kääntyi ja koetti kämmenillään hotaista tuota urhokasta ja sukkelaa koiraa; mutta kääntyipä karhu miten tahansa niin oli koira aina sen — takapuolella. Luoti sattui keskelle ruumista, meni sivulta sisään ja tuli oikeanpuolisen reisiluun kautta ulos. Hiljalleen takapuoltaan laahaten asteli karhu koiran hätyyttämänä tiehensä. Heinäkangas latasi uudelleen, pääsi pyssyn kantamalle ja kaasi karhun ampumalla suoraan sydämeen.