Kerran oli Tuuloksen erämaissa raivonnut metsävalkea, jonka jälkeen hän löysi liekkeihin hukkuneen mesikämmenen raadon.
Heinäkangas oli aina ollut uuttera kalastaja, ja hän kehuikin, miten onkiminen oli ollut hänen nuoruutensa aikoina tuotteliasta Harvialan metsien monissa järvissä. Kerran oli hän yhtä-ikäisen paimenpojan kanssa eräänä ihanana päivänä mätäkuun alkupuolella ollut Mustanvirran järvellä ahvenia onkimassa. Eipä aikaakaan niin kuulivat he jonkun matkan päässä rannikolta kontioiden mörisevän tuossa iänikuisessa synkässä metsässä, joka ympäröi järven. Selvään kuulivat he, että niitä oli kaksi eli useampia eläimiä. Hän arveli niiden parittelun olleen parast'aikaa. Niiden mörinä oli niin kauheaa, että poikaparat heti nostivat kiviriipan, sousivat rannalle ja pakenivat.
Metsästäjävanhus tiesi mainita kaksi tapausta, jolloin sudet olivat hyökänneet karhun kimppuun. Eräänä hyvin kylmänä päivänä uuden vuoden vaiheilla kolmannen vuosikymmenen alulla lähti hän eräästä metsäniityn ladosta taloon heiniä noutamaan. Sinne mennessään näki hän suuren kivilouhen luona lumen tannerretuksi ja verisenä. Hän tarkasti paikan ja huomasi karhun ja useiden susien jälet; jälet lähtivät muutamia satoja syliä siitä olevasta karhun pesästä. Lunta ei moneen päivään ollut satanut, vaan useista asianhaaroista päätti hän kuitenkin, että taistelu oli äsken tapahtunut, ehkäpä vielä samana päivänäkin. Hän meni heti kotiin, sieppasi Könnin pyssyn seinältä ja palasi taistelutantereelle takaisin. Monta virstaa olivat sudet karhua seuranneet, vaan lopulla heittäneet ajonsa sikseen. Lammin pitäjässä ampui hän sitten kolmen päivän kuluttua saman kontion, joka jo oli ennättänyt valmistaa uuden pesän.
Erään toisen kerran ahdisti hän Harvialan metsissä useita päiviä perätysten karhua, jonka halonhakkaajat olivat makuulta säikäyttäneet. Karhu ei paneutunutkaan maata enää, jonka tähden Heinäkangas päätti laskea molemmat koirat, Pollen ja Kepin irti koetteeksi eivätkö voisi mesikämmentä "asettaa", kuten sanotaan, kun koirat äkäisesti hätyyttäen estävät karhun pakenemasta. Vihdoin joutuivat koirat vereksille jälille ja ajo alkoi; mutta äkkiä keskeysi se ja pelästyneinä tulivat molemmat koirat metsästäjän jalkojen juurelle. Heinäkangas huomasi heti jotakin merkillistä tapahtuneen, jonka vuoksi hän koirain kanssa lähtikin karhun jälkiä seuraamaan. Tultuaan sille paikalle jolla haukunta oli vaiennut, huomasi hän useiden susien jälkiä; sudet olivat ensin seuranneet koirain haukuntaa, vaan sitten pari virstaa karhua ajaneet, kunnes se pelasti itsensä sakeaan pensaikkoon. Luultavasti eivät hukat sentähden uskaltaneet sinne tunkeutua, kun eivät parvessa voineet tehdä hyökkäystään. Tämänkin karhun ampui Heinäkangas muutamain päiväin kuluttua. Hän oli haavoittanut sen luodilla kupeesen, koirat ajoivat sitä takaa useita virstoja, kunnes niiden levollinen haukunta ilmoitti karhun kuolleeksi.
Pyysimme häntä kertomaan, miten hän talvella varustausi metsästysretkilleen. — Keihästä hän ei ollut koskaan käyttänyt. Aseinaan olivat luodikko, tuppipuukko ja kirves metsästyslaukussa, jossa hänellä myöskin oli ampumavarat, taskumatti ja palanen reikäleipää. Paksu villainen nuttu oli hänellä ihoa lähinnä. Jos ilma ei ollut kovin kolkko, niin ei hän ottanut pitkävillaista, lyhkästä turkkiaan, vaan sen sijaan lyhytvillaisen lammasnahkaliivin, jonka päälle hän veti sarkatakin. Useita vuosia käytti hän polvien alapuolelle ulottuvia hirvennahkaisia säämyskähousuja, ja talvis-aikoina oli hänellä aina jalassa villaiset syylingit, joiden paksut jalanalustat olivat palmikoimalla tehdyt. Ohkainen verkalakki oli hänellä päässä; hänen tuuhea ja pitkä kellertävä tukkansa suojeli korvia kylmältä ja kaulaa puista karisevalta lumelta. Metsästäjällä, sanoi hän, pitää olla kevyt päähine, sillä jos pää asuu kovin lämpimänä, tulee hän hitaaksi ja tarkkaamattomaksi. Ainoastaan halonhakkuussa ja ehtoollisella käydessä oli hänellä lapaset, vaan molempia tilaisuuksia varten olivat ne eri mallisia. Sen enempää ei hän sydäntalvella, öiden pisimmällään ollessa, ollut nuotion ääressä yötään metsässä viettänyt, kuin silloin kerran karhun pesässä kaksi yötä, josta hän jo edellisen käyntimme aikana kertoi. Tähän vuoden aikaan katsoi hän viisaimmaksi pimeän tullessa vaeltaa jollekin lähimmäiselle ihmisasunnolle ja sieltä päivän valetessa palata metsään takaisin, kuin puolen vuorokautta nuotiolla loikua. Sitävastoin piti hän soveliaampana jo maaliskuun lopulta alkaen jäädä yöksi metsään, sillä siten säästyi paljo aikaa ja voimia. Huhtikuulla viipyi hän metsässä monesti yhteen kyytiin useita öitä, toisinaan aivan yksin, ei edes koira kumppalina. — Enempää kuin kaksi kunnon koiraa ei hän konsanaan saanut pitää niin kauan, että niistä olisi ehtinyt kasvaa oivia karhukoiria. Muutamia vuosia Pollen kuoleman jälkeen osti hän Kartanon tilalta koiran, joka oli monessa tilaisuudessa Pollelle hyvänä apuna. Kepi oli tuon erittäin oivallisen ilves-koiran nimi; mutta siltä puuttui Pollen kunnioitusta ansaitseva luonne. Useita hyviä koirain alkuja oli hänellä ollut, vaan ne joko sudet ennen aikaansa veivät eli kadehtijat myrkyttivät.
Sana sanalta kirjoitimme vielä muistoon muutamia merkillisiä karhunajoja, joita tuo vanha metsämies kertoili. Hänen omilla sanoilla kerromme ne nyt.
"Luulen sen olleen vuonna 1836, eli sitä seuraavana vuonna, kun metsävalkea poltti suuren osan Harvialan erämaita ja minä samana talvena ammuin kymmenen kontiota — korkein luku mitä koskaan yhtenä talvena olen kaatanut. — Kylmä oli joulupyhien aikana talvinen aamu, kun Pollea ja Kepiä kaksista kaulavitjoista taluttaen seurasin vanhoja ilveksen jälkiä. Vasta sitten kun tapasin ilveksen lepopaikan yöllisen retkeilyn jälkeen arvelin päästää koirat irralleen. Jälet johtivatkin useiden kaatuneiden kuusien muodostaman ison murrokon sivuitse. Täällä rähähtivät koirat haukkumaan ja niin äkkiä syöksähtivät ne eteenpäin, että niiden kaulavitjat luiskahtivat kädestäni, ja minä samalla näin neljä suurta kontiota nousevan ryteiköstä ja pötkivän pakoon. Ennenkuin sain pyssyn selästäni ja jäniksen karvat sankilta, oli silmänräpäys kulunut. Sillä välin pääsivät karhut etäämmälle, ja nuo paksut tiheässä olevat puurungot kun olivat tielläni, niin en saanut sihtiä. Laskin pyssyn olaltani ja lähdin koiria kaulavitjoista vapauttamaan; lakkaamatta haukkuivat ne vielä tuolla ryteikössä, ja minä arvelin niiden tarttuneen kaulavitjoistaan johonkin puuhun. Mutta miten olikaan, niin hyppäsi äkkiä edestäni risukosta mahdottoman suuri karhu esiin ja hädin tuskin sain sihdin ja ennätin pamauttaa, kun kontio enää oli minusta vaan sylen päässä. Karhua pois hätyyttääkseni huusin kovasti ja tuossa onnekseni pehmeässä lumessa juoksin niin nopeaan kuin voin, karhu aina vain kintereilläni. Koiria estivät kaulavitjat eri tahoilta ahdistamasta; ne seurasivat kuitenkin raivoisan karhun kantapäillä. Pari kertaa olin paetessani vilkaissut taakseni ja näin että karhu oli haavoittunut ja kidasta vuosi verta. Kovasti olin tällä kertaa pelästynyt ja luulenpa kyllä, ett'eivät minun huutoni kuuluneet yhtä rohkeilta ja uhkaavilta kuin kontion mörinä. — Vihdoin riuhtoutui oiva Polleni irti kaulavitjastaan ja tarrausi mesikämmenen takapäähän, vaan saikin samassa sellaisen korvapuustin, että pyörien lensi useita kyynäriä sivulle. Nyt heittikin karhu minun rauhaan ja lähti toiselle suunnalle samoamaan. Urheasti sitä koirat ahdistivat, vaan Kepiä haittasivat maata laahaavat kaulavitjat. — Latattuani uudelleen, kiiruhdin taas ajoa vastaan."
Ystävälleni, joka ei ole mikään metsästäjä, huomautin mimmoinen rohkeus tarvitaan vasta haavoitettua karhua hätyyttämään piilukkoisella pyssyllä, jossa luotikin vielä on pieni, ja kuinka suureen vaaraan silloin antaupi verrattuna siihen, kun on perästä latattava ja isoreikäinen, kaksipiippuinen kivääri käytettävänä.
Heinäkangas jatkoi: "Koko sen päivän vainosin karhua ja satuinkin useasti ajoa vastaan. Näin kerran etäältä miten karhu, jota koirat kintereillä ahdistivat, juosta lönkytteli jäätä myöten Leppolammin poikki. — Korkeintaan parin virstan matkalla äsköisestä karhujen pesästä pysähdyin hämärän tultua. Puolijuoksussa olin koko päivän seurannut ajoa, joka oli käynyt suurissa mutkissa. Pimeä oli jo, kun hiljalleen vaelsin asuttuja seutuja kohden tuossa surkean näköisessä metsässä, jonka tuli oli tuhonnut ja myrsky joukottain kaatanut sen synkkiä karstaisia ajanhampaan kaluamia honkia. Kun vihdoin koirat tulivat luokseni, niin hauskaa oli meistä tavata toisemme; minua peloitti jo että ne olivat joutuneet susien saaliiksi, sillä monet kerrat olin päivän kuluessa tavannut niiden jälkiä. Kaulavitjastaan oli Kepin onnistunut päästä erilleen. Väki oli jo maata paneutunut, kun saavuimme Kirrin kylään, josta tämä metsänkaistale Harvialan maata on saanut nimensä. Palaneen metsän hiiltyneistä puunkuorista olimme niin mustuneet, että aivan näytimme nokikolareilta. Yhteisen vuoteen valmistin nyt itselleni ja koirille pirtin maaperäiselle lattialle. Mesikämmenen kovasta korvapuustista oli Pollen vasen silmä melkein umpeen pöhöttynyt, vaan aamusella oli koira kuitenkin ennen meitä valmiina metsälle."
"Ennen auringon nousua lähdin liikkeelle ja vainosin sen päivää naaraskarhua, joka yhä vaan oli liikkeellä, iltaselta kävelin pitkän matkan Könnin pyssyä hakemaan, sillä karhunajoissa en ilman sitä itseeni koskaan luottanut. — Aikaa voittaakseni pyysin isääni seuraavana päivänä minua hevosella metsään saattamaan. Suoraan metsän halki ajoimme Lammin ja Turengin mäkiselle tielle. Tämä tie, joka nyt on erikoisen hyvässä kunnossa, menee läpi Kirrin metsien ja oli siihen aikaan niin kapea että suuret puut estivät auringon säteitä maahan tunkeutumasta. Puut olivat niin likellä rattaiden jälkeä, että kesällä kahdet kärryt ainoastaan muutamin paikoin voivat sivuuttaa toisiaan. Lahonneet puunkuoret peittivät maan ja noiden iänikuisten puiden juurella vallitseva alinomainen pimeys oli ehkäissyt alhaisempien kasvilajien kasvun; ainoastaan alahtavat maat, joilla ontoiksi lahonneita kuusia kasvoi, peitti paksu karhunsammal. Vihreänä ja rehevänä kasvoi se kivillä ja lahonneiden murrokkojen päällä."