Kunnioitusta herättävä iäkäs Heinäkangas ja hänen vilkkaat kuvaelmansa metsistä, jotka olivat olleet hänen miehuutensa urotöiden näytelmätantereena, tekivät meihin mahtavan vaikutuksen. Monilla jänisjahdeilla ja kalastusretkillä jollekin noista useista kalarikkaista metsälammista olin oppinut tuntemaan noiden seutujen nykyisen tilan; niiden entisen ulkonäön ovat metsävalkeat ja monet sadat Harvialan mökkyrit kokonaan muuttaneet.
"Kuusikymmentä kontiota", jatkoi ukko, "olen ampunut Harvialan saloilla, ja ainoastaan kolmetoista muiden metsissä kaatanut."
"Kirrin myllyn kohdalla menin koiraini kanssa metsään, josta isä palasi hevoisineen takaisin. Päätin ensin etsiä jonkun noista neljästä sisaruskarhuista, joiden arvelin hajautuneen eri tahoille ja itsekunkin asettauneen omaan pesäänsä. Vaikka haavoitettu emäkarhu, joka vielä edellisenä iltana oli liikkeellä, olisikin paneutunut levolle, niin en voinut kuitenkaan toivoa tapaavani sitä pesältä. Pari tuntia olin jo vakoillut kun Käsilammin ja Sääjärven välillä tapasin karhun jälet, ja arvelin että joku noista neljästä oli siitä tallustellut. Koska katsoin turhaksi koirien kanssa lähestyä karhua, jonka vasta kaksi päivää sitten olin liikkeelle ajanut, sidoin ne kaulavitjoistaan puuhun kiini, ja huomasin samassa että rungon kaarnaan oli piirretty risti. — Sitä paikkaa lähinnä olevaan puuhun, jonka luona karhu kaatui, oli minulla tapana piirtää risti ja päivänmäärä osoittamaan, milloin se tapahtui; vihdoin ei tuossa avarassa metsässä ollut seutua, jolla virstan alalla ei olisi sellaista puuta löytynyt. Merkillistä on, että itse olen elänyt kauemmin kuin nuo muistomerkit; ne ovat jo kaikki aikoja sitten kaatuneet maahan ja lahonneet, taikka on kirves ne korjannut."
"Karhua kiertäessäni näin tumman töyrään muutamien isojen kuusien välissä. Aloin epäillä, otin sankilta jäniksen karvat pois ja tein kierroksen voidakseni erään suurenlaisen kiven suojassa hiipiä paikalle. Kolmenkymmenen askeleen päähän tultuani, näin karhun makaavan muurahaispesässä. Otso nosti päätään ja verisestä kidasta huomasin suureksi ihmeekseni, että se olikin juuri tuo haavoitettu naaraskarhu. Hyvän sihdin sainkin ja laukasin. — Karhu ryöpsähti vuoteeltaan ja hirmuisesti ärjyen hyökkäsi minua kohden. Samassa silmänräpäyksessä kun laukasin, harppasin sivulle ja oikein ruumiissani tuntui hyvältä, kun nyt näin karhun keskellä ruudin sauhua ensin nousevan takajaloilleen ja vaipuvan sitten nietokseen."
"Polle, joka niin mainiosti osasi luiskahuttaa päänsä kaulanauhasta, tuli kohta paikalle ja nyt kajahti ilmoille omituinen, levollinen, kauas kaikuva haukunta, jonka se laskee ainoastaan silloin, kun äsken kaadettu kontio tai ilves on hänen edessään; Kepi vastasi etäältä. Minä tarkastelin tavattoman suurta, vanhaa naaraskarhua ja huomasin kaksi päivää sitten ampuneeni alaleukaan, niin että muutamia hampaita oli pois kirvonnut; äskeinen kuolettava luotikin oli ensin sattunut turpaan ja sitten vasta sydämeen tunkeutunut."
"Tosin ei enää ollut paljo joulukuun lyhyttä päivää jälellä, vaan halusin kumminkin saada selkoa mihin päin nuo neljä karhua olivat pesästä lähteneet. Makuupaikalle tultuani huomasin pesän niin ahtaaksi että minua kummastutti miten viisi isoa karhua voi siinä toimeen tulla. Niin suurten pentujen en ole koskaan nähnyt emäänsä seuraavan ja sen kanssa samassa pesässä makaavan. Jälistä voin päättää niiden kaikkien menneen pohjoista kohden, vaan kuitenkin niin, että itsekukin oli mennyt omaa tietänsä. Yhden jälkiä seurasin kauan, sillä ne menivät samaan suuntaan, jossa lähin ihmisasunto oli ja josta yöksi toivoin saavani majatalon. Koska ei ollenkaan haluttanut ennen aikaansa säikyttää karhua, jos tämä jo oli ehtinyt käydä levolle, niin panin koirille kaulavitjat ja arvelin vasta seuraavana päivänä lähteä kontiota uudelleen vainoamaan. Jälet menivät pitkin Sääjärven itärannikkoa, josta voin otaksua, koska hyvin tunsin seudut, että mesikämmen oli samonnut Kontuvuoren synkille ja murrokkoisille, tuskin läpipäästäville harjanteille. — 'Kontu' merkinnee kontiojen pesää, ja kyllä tämä seutu siihen aikaan nimensä ansaitsikin."
"Olin puolitiessä Sää- ja Kangasjärvien välillä, kun huomasin koirain vainuavan jotakin otusta, ja aloin epäillä otson olevan lähistössä. Vaikka hämärä oli jo käsissä, päätin kuitenkin koettaa ampua sitä, jos se vain läheisyydessä oli. Sidoin koirat puuhun ja, Könnin pyssy valmiina tulta antamaan, hiivin yksinäni kontion jälkiä. Lähiseudussa oli karhunpesä, joka usein oli ollut asuttuna, ja kun jälet sinne päin veivät päätin tehdä mutkaa, voidakseni mukavimmalta puolelta lähetä pesää; mutta tällä tielläpä tapasinkin karhun, joka maata röhötti kallellaan olevan vanhan hongan juurella, mistä edellisenä syksynä maan vielä paljaana ollessa olin ampunut ilveksen; koirat olivat sen puuhun ajaneet. — Kahdenkymmenen askeleen päässä näimme mesikämmen ja minä samalla kertaa toisemme ja silmänräpäyksessä ojensin minä pyssyni ja sihtasin; mutta onnipa ei tällä kertaa seurannutkaan Könnin pyssyä; se ei nallia tappanut!"
"Karhu hyppäsi vuoteeltaan ja pakeni. Sattuipa nyt niin, että se juoksi aivan liki noita sidottuja koiria, jotka riuhtoivat minkä jaksoivat päästäksensä vankeudesta. Paraiksi ehdin paikalle estämään Pollea päätänsä kaulanauhasta nuljauttamasta. — Pimeä oli tuossa paikassa tulossa, ja karhun vainoaminen olisi siis ollut tuiki hyödytön ja vieläpä pilannut huomispäivän ajonkin. Usein olen ollut suutuksissa tuosta klikkauksesta, sillä se oli ensi ja viime kerta, kun yksinäni olisin yhtenä päivänä yksipiippuisella pyssylläni, sillä muita en koskaan käyttänyt, ollut tilaisuudessa ampua kaksi täysikasvuista karhua. Tosin oli kerran samanlainen tilaisuus tarjolla, vaan silloin en ollut yksinäni eikä minun syyni ollut, ett'ei se onnistunut."
Hän keskeytti metsästyskertomuksensa noista neljästä sisaruskarhusta ja kertoi lyhyesti eräästä retkestä, jolla muudan metsästystoveri hutiloimisellaan ja pelkurimaisuudellaan matkaan sai, ett'ei hän edes kertaakaan saanut nähdä kahden suuren kontion vieretysten kellahtavan.
Muutamana päivänä kevättalvella tuli hänen luokseen eräs metsämies Tenhiälän kylästä. Oravaretkillään oli mies joutunut karhun pesälle. Väsyneenä hiihtämisestä istahti hän hangelle vähän huokaisemaan ja pisti piippuunsa; kun siinä hän istui ja katseli ympärilleen, huomasi hän miten lämmin höyry vipattaen kohosi muutamasta töntyrästä nietoksessa. Tuota lumiylännettä, joka oli aivan hänen likellä, luuli hän ensin kinoksen peittämäksi kiveksi. Hän tarkasteli kauvan ilmiötä, kunnes lopulta eroitti murisevaa ääntä, ja alkoi epäillä olevansa karhunpesän lähistössä. Hänellä oli muassaan luodikko, sitä tavallista laatua, jota talonpojat käyttävät, ja samanlaisella aseella oli Heinäkangaskin useita kontioita kaatanut; mutta se mies ei varmaan lie kertaakaan karhun lapaa maistanut, sillä tykkönään häneltä puuttui karhun into. Sellaisissa tapauksissa oli siihen aikaan hyvin tavallista, että Eero Mikonpoika Heinäkangas kutsuttiin, ja mieskin lähti suoraan hiihtää puhkaisemaan kuuluisan karhuntappajan luo. Empimättä sieppasi Eero "Könnin" seinältä, sukset eteisestä, ja niin sitä sitten mentiin hyvää vauhtia pitkin jäähileen peittämiä korkeita kinoksia. Jälkeen puolisen noin 4 aikana tulivat he perille, ja Eero huomasi heti, että mies oli oikeassa. Juurinensa kaatuneen kannon muodostamassa syvennyksessä makasi karhu kokonaan lumen peitossa. Pyssy ojennettuna kiersi hän ympäri pesän, vaan kontio ei näyttäynyt. Oravain ampuja seisoi paksun puurungon takana. Vihdoinkin asettui Eero kymmenen askeleen päähän pesästä ja ärjähteli kovasti, sillä seurauksella että hänen metsästyskumppalinsa pötki käpälämäkeen, vaan karhu ei äännähtänytkään. Karhu nukkuu aina sikeämmin lumirikkaina talvina, varsinkin kevättalvella hangen aikana. Eero huusi nyt toiselle, että taittaisi pitkän riu'un ja tulisi häntä auttamaan. Vastahakoisesti toimitti hän työnsä ja asettausi sitten taas puunrungon taa. Pyssy toisessa ja salko toisessa kädessä lähestyi Eero nyt pesää ja syöksi tarmonsa takaa salon kohti pesää. Samassa halkesikin hanki, luminietos kohosi ja kaksi suurta kontiota nousi levoltaan. Sydämmeen käynyt luoti kaasi toisen paikalle, vaan toinen pääsi kovaa hankea myöten pakenemaan. Puun takana seisoi oravain ampuja latattu kivääri vapisevassa kädessään, ja turhaan huusi hänelle Eero "ammu, ammu!" — Kaatunut karhu oli täysikasvuinen poika, vaan emä pääsi tiehensä. Työlääksi kävi Heinäkankaalle seurata sen jälkiä useita päiviä, kun hanki oli siksi kova, että useimmiten kantoi karhun; hienon lumisateen perästä kadotti hän jälet kerrassaan eikä karhun uutta pesää löytänyt. — "Jospahan Polle ja Kepi olisivat elossa olleet", sanoi hän, "niin ei se olisi koskaan pelastunut." — Seuraavana talvena ampui Heinäkangas Hattulan metsästä kaksi kontiota, joista hän arveli toista samaksi emokarhuksi.