Talon emäntä, iäkkään karhuntappajan tytär, tarjosi meille kahvea, jonka juotuamme ja sen hyvyyttä ylistettyämme, kysyimme ukolta, eikö hän ollut väsynyt tuosta alinomaisesta kertomisesta, jota usein vielä olimme kysymyksillämme keskeyttäneet ja pöytäkirjaa kirjoittaessa viivyttäneet. Nauraen vastasi hän: "Jos metsissä vielä löytyisi karhuja, niin saisin niiden metsästämisen ehkä jättää nuorempien miesten huoleksi, vaan vielä sentään jaksan kertoa muistelmani saloilta."
Hän kertoi nyt kahdeksan päivän kuluessa saaneensa kaikki neljä karhua hengeltä. Yhdellä niistä oli emonsa vihainen luonne, ja jolleivät nuo rohkeat koirat olisi sitä niin äkäisesti ahdistelleet, olisi metsästäjälle eräänä päivänä käynyt huonosti, kun hän sitä pahoin haavoitti. Toista ajoi hän takaa halki Vanajan pitäjän ja saikin sen kaadetuksi Janakkalassa. Viisi kontiota ampui hän sillä kertaa yhdentoista päivän kuluessa, ja samana talvena vielä toiset viisi.
P. E. muistutti Heinäkankaan kerran maininneen että muudan karhu oli häntä pahoin haavoittanut. Siitä tapahtumasta luuli ukko jo viime kerralla kertoneensa.
Hän pyysi meitä koettelemaan noita syviä arpia hänen vasemmassa käsivarressaan ja reidessään, antakaamme hänen itsensä kertoa.
"Kauniina päivänä vähää ennen Tuomaanmessua lähdin Pollen kanssa Harvialan sydänmaille otsoa etsimään. Lunta satoi sinä talvena myöhään; vaikka pakkasia oli ollutkin kauan, niin oli lumi vaippa vielä ohkainen. Polle oli jo harjautunut erittäin taitavaksi ja sai aina vapaasti juoksennella metsässä, näköpiirin ulkopuolelle ei se sentään koskaan poistunut. Suuria oksattomia honkia kasvavalla hiekkakankaalla huomasin sen kontiota vainuavan. Tuo viisas eläin oli jo niin oppinut, ett'ei se makaavaa karhua haukkunut, ennenkuin olin ampunut. Metsästysinnosta vapisi Pollen koko ruumis, kun se hiljalleen hiipien soi minun mennä ohitsensa. Vähän matkaa kulettuani näin karhun 40:nen askeleen päässä. Hietikkoon oli se kaivanut kuopan ja osa päätä ja selkää näkyi selvästi. Minusta näytti kuin sen minuun päin oleva silmä olisi ollut auki. Kun se makasi siinä niin sikeästi ja antoi minun tulla niin lähelle itseään, vaikka se ei nukkunut, aloin heti epäillä, että se oli emä poikineen. Karhulla on erittäin hieno vainu ja hyvä kuulo. Talven alussa on perin vaikeaa tavoittaa yksinäinen karhu pesästään; mutta paljoa helpompi on lähestyä emokarhua, jolla on varjeltavat penikat. — Ensin sihtasin silmään; vaan onnettomuudekseni luovuin tuosta ensimmäisestä ja paraimmasta tuumastani, joka päähäni juolahti, ja ojensin nyt pyssyn siihen kohtaan, jossa luulin sydämen olevan. Kussa pyssy laukesi hyökkäsi Pollekin pesälle, ja kontio kapsahti ylös ja syöksi suoraan minua kohden. Muuta neuvoa en keksinyt kuin juosta pakoon. Karhu oli haavoittunut ja pysyin kauan aikaa kaksi syltää edellä. Hätäni yhä eneni, kun Polle ei tullutkaan avukseni, kuten tavallisesti; mutta tälläkin kertaa sain kiittää koiraani pelastumisestani. Polle kuritteli pesässä noita lähes vuoden vanhoja penikoita, ja kun ne alkoivat kovin parahdella kääntyi emä niitä puolustamaan. Nyt pysähdyin heti ja latasin pyssyni. Polle piti urheasti puoltansa, ja kun pyssyni olin saanut reilaan oli kontio vaeltanut tiehensä ja heittänyt penikkansa siihen; josta arvasin sen olevan pahoin haavoittuneen. Pennut yrittivät seurata emäänsä, vaan siitä esti ne Polle, joka armahtamatta puri niitä. Ampuakaan en uskaltanut, kun pelkäsin emän laukauksen kuultuaan äkkiarvaamatta syöksyvän minun turvattoman päälle; sitäpaitse peloitti sekin, että luoti sattuisi Polleen, joka kuppuroitsi noiden tuimien nulikkojen kanssa. Kuten tavallista oli muassani laukussa pieni kirves, jolla nyt naksauttelin pennut kuoliaaksi."
"Pesällä näin että kuula oli ensin hiipaissut hiekkaan, ja siis heikontuneella vauhdilla käynyt karhuun. Jos olisin ampunut silmään, kuten ensin tähtäsin, niin olisi otus paikalle jäänyt. — Olipa aivan paraiksi työtä noita kahta karhunpentua kotiini kylään kantaessa."
"Seuraavana päivänä lähdin Pollen ja minun ikäiseni ystäväni renki-Jussin kanssa metsään haavoitettua emokarhua vainoamaan. Se oli kulkenut pari virstaa, ja löytäessäni oli se pienellä kummulla kasvavan kuusen juurella. Haavoitettuna kun oli, päästi se minut 30 askeleen päähän. — Kun se näytti yrittävän lähteä liikkeelle, niin ammuin minä mäkeä ylöspäin etulavan taakse. Lauaistuani pyssyn syöksyi karhu heti ruudin savua kohden. Pyörähdin ottamaan Jussin pyssyä, vaan hän juoksi jo minkä ennätti ja oli jo monta syltää minusta. Äkkiä harppasin muutamia pitkiä hyppyjä syrjään ja möristen seurasi nyt karhu Jussi poloista, joka kauhistuksissaan kääntyi ympäri, ampui päin mäntyyn ja lähti taas käpälämäkeen. Tuskallisella äänellä huusi hän useita kertoja: 'Isäntä, älkää jättäkö minua!' — Latatessani lähdin kontiota seuraamaan, jolloin näin veripilkkuja karhunjälillä ja olin siis uudelleen sitä haavoittanut. Kovasti ahdistaen sai Polle sen pakosalle, ennenkuin ehdin saada pyssyni latinkiin, ja sitten kun ajo oli mennyt kuulumattomiin ja koira palasi luoksemme, lähdimme takaisin kylään, johon ei ollutkaan enempää kuin kolme neljännestä."
"Hienosti sateli lunta, kun kuusikymmentäviisi vuotta vanhan isäni ja Jussin kanssa lähdin tuota pahasisuista emokarhua lopettamaan. Muutamia satoja syliä siltä paikalta, mihin sen päivää ennen olimme jättäneet, emme enää verta jäliltä löytäneet. Parisen virstaa eteenpäin kulettuamme ilmoitti Polle, että olimme sitä lähellä; nyt jätin minä molemmat seuraajani Pollen kanssa hiljalleen jälessä tulemaan ja lähdin yksinäni eteenpäin kävelemään. Täytyi panna koiralle kaulavitjat, sillä se ei mitenkään olisi minua laskenut yksinäni menemään. Pamauksen kuultuaan tuli heidän, samalla kun laskivat koiran irti, kiiruhtaa paikalle. — Hetkisen kulettuani näin jälkien poikkeavan tuulen kaatamain korpikuusten muodostamaan murrokkoon, joka muodosti laajan ja synkeän piilopaikan. Hapusin varovaisesti muutamaa kaatunutta puunrunkoa myöten ja näin vihdoin kontion makaavan alapuolellani lahonneen ja sammaltaneen puunrungon vierellä. Varmaan oli se jo huomannut läsnäoloni ja oli yrittämäisillään uudelleen pakoon, kun pyssyni suoraan alaspäin ojensin ja ammuin. Laukauksesta potkaisi pyssy taaksepäin niin kovasti että minä tuolta pyöreältä puunrungolta pudota rytkähdin suoraan karhun päälle. — Hirveästi örisi kontio ja puri minua sääriluusta aina lanteille ja kyynärluuhun saakka. Muistan vieläkin hyvin kuinka silloin epätoivossani potkin ja sätkin ja tavoittelin vyöltä veistäni, vaan luulenpa lopulta jo pyörtyneeni. Sittemmin kertoi isä, ettei monta minuuttia pamauksen perästä kulunut, ennenkuin Polle jo oli paikalla ja vihaisesti haukkuen hätyytti karhua. Kun he itse juoksujalassa kiiruhtaen saapuivat perille oli kontio jo kostonsa käyttänyt ja Pollen kovasti ahdistamana vitkalleen poistunut salolle päin. Kun suurella vaikeudella olin päässyt pois risukosta, sidoimme housujen päältä syvät haavani isän ja Jussin paidoista revityillä siukaleilla. Toisien kannattamana seurasin sitten karhun jälkiä, jotka menivät kylää kohden. Kun jonkun matkan olimme kävelleet, kuului Pollen haukunta likenevän ja äkkiä olikin kontio aivan edessämme. Kamalasti ärjyen yritti se hyökätä kimppuumme. Latingin olin ampunut kivääristäni; otin isäni isoreikäisen hirvipyssyn, sihtasin kitaan ja laukaisin, vaan savun hajottua olikin karhu jo kohoutunut kahdelle jalalle ja seisoi nyt ainoastaan muutamien askelein päässä meistä. Sieppasin Jussilta pyssyn ja silmänräpäyksessä laukasin. Karhu lynksähti paikalla takaisin neljälle jalalleen, vaan lähti taas Pollen ahdistamana verkalleen matkoihinsa."
"Suoraa päätä menimme nyt lähimmäiselle talvitielle ja isäni kanssa jäimme nyt Jussia odottamaan, kunnes hän kylästä toisi hevosen ja reen. Kotiin tai lähimmäiseen asuntoon en olisi jaksanut vaeltaa, ja jos yksin olisin ollut, niin elävänä en olisi Harvialan metsästä päässyt, jos ensinkään olisin päässyt sieltä. Kun Jussi hämärissä saapui hevosineen, oli Pollekin juuri äsken palannut ja minä otaksuin nyt että minä sitä sentään olin eloon jäänyt ja karhu kuollut. Pahasti kirventeli haavojani ja kuvettani pakoitti kovasti kotimatkalla."
"Seuraavana päivänä lähti isä katsomaan oliko karhu kaatunut. Työläästi sai hän Jussin seuraamaan mukanansa. Kehoitin heitä ottamaan hevosen ja reen mukaansa, arvelin karhun jo kuolleen. He seurasivat neuvoani, vaikka Jussi kovin epäili tokko karhua lyyjykään voi tappaa. Innolla esitti hän, että varmuuden vuoksi pyyhkäistäisiin pyssyjä harakan sydämmellä, joka hänen mielestään oli hyvä keino, kun pyssyä mieli tappavaksi saada. Kun ei yhtään harakkaa kuitenkaan ollut saatavissa, lähti Jussi vastahakoisesti matkalle. Kontio oli heillä reessä, kun jälkeenpuolisen palasivat. Isä kertoi, että he olivat tavanneet mesikämmenen lähellä sitä paikkaa, missä viime latingit olin ampunut. Se oli maannut vatsallaan ja sitten vasta, kun useita kertoja olivat kaukaa ampuneet ja viimeisen kerran aivan läheltä, uskalsivat he lähestyä sitä, ja huomasivatkin silloin sen olevan hengetönnä ja — kylmänä."