"Voi, teidän ylhäisyytenne, menkää naimisiin minun kanssa!"
Jack tarttui äkkiä hänen käsiinsä ja sulki ne omiinsa. Ne olivat niin ihastuttavan pehmeät ja pienet, että ne olisivat mahtuneet hänen yhteen käteensä. Niistä, samoinkuin koko hänen pikku olennostaan, levisi suloinen tuoksu.
"Teidän ei pitäisi mennä naimisiin", virkkoi hän hiukan neuvottomana. "Miten vanha te olette?"
Tyttö ei ollut kuulevinaan hänen kysymystään.
"Minä tahtoo olla teille hyvä ja uskollinen vaimo — aina", sanoi hän, vaan korjasi kohta sanojaan, ikäänkuin pelästyneenä. "Ei, ei, minä erehtyi — ei aina — vain vähän, vähän aikaa — aivan niinkuin te, ylhäisyys, tahtoo."
"Mutta minä en sitä tahdo", lausui Jack, nauraen hermostuneesti. "Minä en aio ollenkaan mennä naimisiin, enkä sitäpaitsi viivy Japanissa kuin muutaman kuukauden."
"Voi, voi, menkää minun kanssa naimisiin vain pikku, pikku ajaksi", rukoili tyttö hartaasti ja hengitti syvään. "Olkaa niin hyvä!"
Jackista tuntui tuskalliselta kuulla hänen noin puhuvan. Tyttö näytti niin hennolta, hienolta ja ylhäiseltä. Hän päästi hänen kätensä, vaan tarttui niihin heti uudelleen. Tytön silmät kävivät kosteiksi ja hän näytti olevan itkuun purskahtamaisillaan.
Nuori mies sai äkkiä voimakkaan halun voida pidättää hänet itkemästä. Tuollainen pieni, herttainen olento ei saisi itkeä. Aivan tahtomattaan, ollenkaan ajattelematta sanojensa vakavia seurauksia, huudahti hän:
"Oi, älkää itkekö! Minä menen naimisiin kanssanne. Tietysti me menemme naimisiin, jos te vain niin tahdotte."