"Minä on hyvin surullinen. Minä ei tietänyt teidän niin paljon pitävän tällaisesta pikku raukasta, ja on ehkä parempi, ettei minä enää tule takaisin."
"Miksi sinä sitten tulit?" kysyi Jack ystävällisesti.
"Minä ei voinut olla poissa", virkkoi Yuki. "Minun jalat kärsivät tuskaa, minun silmät olivat kipeät saadakseen nähdä teidät, minun kätet kaipasivat saada syleillä teitä."
Hän oli yhtäkkiä muuttunut totiseksi, melkein kaihomieliseksi.
Vähän ajan perästä virkkoi hän iloisemmin: "Minä toi teille mukanani jotain kaunista, milord."
"Mitä sitten, rakkaani?"
Jack tuskin uskalsi päästää hänet luotaan silmänräpäykseksikään.
"Kukkia", virkkoi hän, "kesäkukkia." Jack päästi hänet, ja hän palasi kädessään suuri kimppu azaleoja. "Ah", virkkoi hän, "kukat ovat kaikkein kauneinta maailmassa, ja nämä tässä ovat teille."
"Mistä sinä olet ne saanut, lemmittyni?" kysyi Jack tarttuen hänen käsiinsä ja vetäen hänet syliinsä kukkineen päivineen. Yuki oli hetken vaiti, sanoen sitten leikillisesti hymyillen:
"Kaunis japanilainen nuori herra ne antoi."