IV.
»Te olette, kunnioitettava herra, lausuneet, että Atago Yaman velhotar on vain lapsille kerrottavaa taikauskoa, ja olette nauranut, herra Mr., sille mahdollisuudelle, että tämän eristetyn olennon läheisyys tuottaa turmiota. Samoin puhui ja nauroi eräs toinenkin Kukuissa ennen Teitä. Echizenissä ei unohdeta aina tuoreessa muistissa pysyvää Gihei Matsuyaman kohtaloa.»
»Kuka oli sitten Gihei Matsuyama, ja mikä oli hänen kohtalonsa, olkaa hyvä?» kysyi Tojin-san hyväntuulisesti.
Kiihkeä tuli oli uudelleen syttynyt japanilaisen silmiin. Hänen kalpeat, keltaiset kasvonsa olivat lähestyneet Tojin-sania, jota hän tuijotti melkeinpä vihamielisin katsein. Puhe oli kuitenkin tyyntä, ja amerikalainen kuunteli yhä lisääntyvällä mielenkiinnolla.
»Lähetettiin seitsemän nuorukaista länsimaiden yliopistoihin. Heidät valittiin valistuneimmista ja ylhäisimmistä perheistä. Gihei Matsuyama oli heistä yksi, ja häneen loimme innostuneimman katseemme, sillä hän oli kotoisin Kukuista. Kaksi vuotta Europassa matkustettuaan hän palasi takaisin Dai Nipponiin. Hän sai arvokkaan paikan ja me sijoitimme hänet erääseen tunnettuun yashikiin lähelle Atago Yamaa.
»Nuorena — ja jo lapsena oli hän kuullut velhottaren elämäntarinan. Hänen arvoisa herransa ja useat miespuoliset sukulaisensa olivat ottaneet osaa naisen vanhempien surmaamiseen. Lännessä kartuttamansa viisauden vaikutuksesta, jonka tuoreen ja uuden kiiltokerroksen hänen päältänsäkin jo huomasi, Gihei nauroi ja ivasi puheita velhottaren pahahenkisestä syntyperästä ja kerskasi voivansa haihduttaa ne kuin sumun auringon edestä. Hän löi huikean vedon saattavansa noidan orjakseen, ja lähti niin tätä tavoittamaan. Huolimatta lähiseudun temppeleissä asuvien pappien neuvoista hän yksinänsä sokeasti seurasi velhottaren jälkiä joen poikitse, metsien ja vuorten halki, hautuumaita ristin ja rastin, kunnes saapui tämän viimeiseen turvapaikkaan, Tokiwan temppeliin, johon ei ihmisolento ollut astunut ijäisen jumalan silmien edessä tapahtuneen verenvuodatuksen jälkeen.»
Daimion ylivirkamies kumartui hartaasti lattiaan, pysähtyen kertomassaan, silmät yhä tuikeammin hehkuen.
»Hän pysähtyi kynnykselle epätietoisena, olisiko parasta kääntyä takaisin vai tunkeutuisiko yhä syvemmälle salaperäisyyksiin. Silloin nainen lehahti ulos temppelin ovesta tanssien ja karkeloiden kuin muinaiset nunnat jumaliensa edessä, hapset säihkyen kuin aurinko ja nälkäiset, värähtelevät, hymyilevät huulensa kirkkaan punaisina kuin kuolettava unikukka. Kun nuorukainen oli katsahtanut hänen kasvoihinsa, silloin ei hän muusta maailmasta enää mitään välittänyt. Intohimoisena ja hullaantuneena hän koetti koskea tyttöön, saada olennon kiinni, mutta tämä pakeni nopeasti hänen edessään, ilkkuen ja naurun hopeana helistessä kuin meriseireenin, sekä kätki kasvonsa kutriensa kimaltelevan hunnun peittoon.
»Niin he kiitivät eteenpäin, tyttö edellä, tukka, tuulessa hulmuten kuin kultapilvi. Keveästi tämä juoksi kuin henki kalliolta kalliolle, hypähteli purojen ja pienten virtain yli, kiipesi rotkonrinnettä ylös, toista alas, laakson läpi ja houkutteli hurmaantunutta nuorukaista edelleen.
»Vihdoin tämä, joka ei voinut katsettansa tytöstä irroittaa, oli saamaisillaan kiinni ajettavansa ja ojensi kätensä. Tyttö hypähti silloin kuin metsänneito äkkiarvaamattoman vuorenrotkon ylitse. Ajaja ojensi turhaan kurottavan kätensä, ei huomannut rotkoa, kompastui ja syöksyi suin päin pimeään kuiluun.»