Daimion virkamiehen naamarin kaltaiset kasvot värähtivät. Vapisevalla kädellään pyyhkäisi hän ohimoltaan. Sitten, muuttaen äänensä sihiseväksi, joka on japanilaiselle niin ominaista, lisäsi hän tylysti:
»Sellainen on, arvoisa herra, kertomus Gihei Matsuyamasta ja Atago Yaman velhottaresta. Se ei kuulu lastensatuihin, kuten Te arvelette, vaan on tosi ja luotettava juttu, jonka jokainen henkilö Fukuissa voi todeksi vakuuttaa.»
Tojin-san pysyi äänetönnä. Hän oli kuunnellut japanilaisen kertomusta suurella mielenkiinnolla. Sanaakaan ei hän voinut sanoa tuon japanilaisen Lorclein puolustukseksi. Vakava, mietiskelevä oli hänen äänensä:
»Mitä teki tyttö sitten — pojan pudottua?»
»Siitä on eriäviä kertomuksia, hyvä herra. Toiset sanovat, että hän meni pysähtymättä menojaan. Toiset taas tietävät, että hän tuli iltaisin takaisin, kurottautui rotkon äyrään yli, suojusti käsillä huuliaan ja huuteli uhrilleen ikäänkuin hänellä olisi ollut tenhovoima palauttaa nuorukainen elävien ilmoille. Mitään varmempaa ei tästä murhenäytelmän jatkosta kuitenkaan tiedetä. Tapauksen kokonaisuudessaan ja neljä kertaa peräkkäin ovat kertoneet Gihei Matsuyaman asepalvelijat, jotka uskollisesti olivat seuranneet isäntäänsä tämän huimaavan takaa-ajon aikana.»
Daimion ylivirkamies nousi seisaalleen ja teki useita syviä kumarruksia Tojin-sanin edessä. Hänen kasvonpiirteensä olivat jälleen tutkimattomaan surumieliset. Japanilainen peräytyi ovea kohti, joka askelella kohteliaasti kumartaen, ja silloin muisti Tojin-san äkkiä hänen nimensä. Hän astui askelen eteenpäin ja ojensi peräytyvää kohden kätensä:
»Suokaa anteeksi, mainitsemanne nuorukainen oli kai sangen läheinen ja rakas Teille vai kuinka?»
Verkkaan kohotti virkamies päänsä. Hänen kasvonpiirteittensä kivettynyt ilmeettömyys ei värähtänytkään. Suoraan Tojinin silmiin katsoen hän vastasi:
»Hän oli poikani!»