Tojin-sanin poissaollessa oli useita kiusallisia tapauksia sattunut, hänen talossaan. Keittäjän nuorin lapsi, pikku Taro istui oven edessä nipistellen päivänpaisteessa »ukkoskakkua», leivosta — sammari sembei —. Äkkiä oli läheisen petäjän takaa ilmestynyt velhotar, oli viskannut lapsen kumoon, siepannut leivoksen ja juossut tiehensä, ennenkuin peljästynyt lapsukainen ennätti ääntä päästää.
Lapsen hoitaja — aamullinen lihava, tummanahkainen tytön lyllykkä —, joka jumaloi hoidettavaansa ja oli jo kerran ennenkin kärsinyt vuorivelhon käsissä, ryntäsi huudon kuultuaan ulos. Suutuksissaan hän ei muistanut peljätä, vaan lähti ajamaan ilkityöntekijää takaa.
Tämän hän tapasi juhlallisena istumassa erään bambupuun latvaoksalla; suurella ruokahalulla hän ahmi riisikorppua. Tältä pako-orreltaan hän heitteli valkoisia mukulakiviä, joita näytti olevan helma täynnä, raivoisan Obunin päälle. Tämä kiroili ja vannoi sekä huuteli avukseen Emaa, helvetin ruhtinasta. Velhotar laskeutui sillä välin sanaakaan virkkamatta nopeasti bamburunkoa alas ja ilmestyi äkkiarvaamatta kauhistuneen palvelustytön eteen. Kiivaasti velho tarttui tytön käsivarsiin, sormet uppoutuivat paksuun, pehmeään lihaan, uursivat pitkin käsivarsia kaulaan päin, nipistelivät rinnoista, kaulasta, poskista, pyöreistä sääristä ja vihdoin vetäsivät kipeästi nenästä. Samalla oli pahantekijä äkkiä tipotiessään.
Keittiön väki oli kuohuksissaan: keittäjän vaimo oli hysteerisessä tilassa ja Obun niin säikähdyksen lamauttamana, ettei häntä saatu mihinkään keittiön nurkasta liikahtamaan, johon hän oli paennut kuin ruoskittu koira.
Tojin-sanilta, talon isännältä, pyydettiin apua ja neuvoja. Hän kutsutti Obunin luokseen.
Jonkun ajan kuluttua kuului käytävästä hälinää ja läähätyksiä. Avattujen verhojen takaa näkyi keittäjän hikinen naama. Hän työnteli edellään suurta, pehmeätä möhkälettä, rukoillen ja sadatellen sitä seisomaan jaloillansa ja liikkumaan eteenpäin. Joukko keittiöapulaisia antoi pääkeittäjälle tässäkin toimessa asianmukaista apuaan, ja niin saatiin vastahakoinen Obun lopultakin sysityksi peljättävän isäntänsä eteen. Uhri heittäytyi heti kasvoilleen maahan.
»Elähän nyt!» sanoi Tojin-san nauruaan pidätellen. »Nouseppas ylös, tyttöseni!»
»Sinä saastainen mato! Nouse vaivaisille, likaisille koivillesi!” Tulkki puhui sangen virallisella ja terävällä äänenpainolla sekä jatkoi: »Kuinka rohkenet matkaansaattaa mielikarvautta sen Guai-koku-jinin — vieraan valtakunnan miehen — taloon, joka on hänen keisarillisen korkeutensa ja Echizenin maakunnan peljättävän ruhtinaan vieraana!»
Heti hypähti Obun jaloillensa, vapisten kiireestä kantapäähän, ja tuijotti kauhua osottavin katsein Tojin-sania. Vähitellen hän tyyntyi, sillä jättiläiskokoisen muukalaisen kasvoilla oli leppeä ilme. Vieraan rohkeista, harmaista silmistä luki hän hyvänluontoisuutta ja ymmärtämystä. Tyttö alkoi itkeä kuin lapsi, jota ansaitsemattomasti! hyvitellään.
»Olet raskaalla mielellä, tyttö hyvä., sanoi Tojin-san syvällä, lempeällä äänellään. »Kerrohan, mikä sinua vaivaa.»