Ja tulkki käänsi näin:
»Kerro totiselle ja ankaralle isännällesi kaikki tänä aamuna sattuneet tapaukset eläkä turhilla liioitteluilla ja valheilla herätä hänen hirvittävää vihaansa.»
Tyttö avasi huulensa, vieraan hymyilyn rohkaisemana, sulki ne jälleen ja paljasti ensin äänettömänä käsivartensa, sitten kaulansa ja lopuksi uhkeat rintansa.
Tojin-san hämmästyi ja kulmat rypyssä tutki tytön haavoja: lääkärinä tajusi hän heti niiden laadun. Niitä olivat viiltäneet terävät, pienet ja vilkkaat kynnet, jotka nähtävästi salamannopeasti olivat vilahtaneet tyttöparan ruumiinosasta toiseen ja lopuksi ilkeämielisen työnsä päätökseksi jättäneet pienen merkin siihen tylsään nykeröön, jota Obun nimitti nenäkseen. Tojin-san vihelti itsekseen. Obun oli todellakin ollut sangen omituisen ja kiivaan vastustajan uhrina.
Tojin-san antoi lyhyitä neuvoja haavojen hoitamisesta ja sitten hän vakavasti tulkin kautta nuhteli palvelijoitansa turhasta pelosta ja levottomuudesta.
Epäilemättä oli Obun joutunut alakynteen taistelussa kettu-naisen kanssa, kuten häntä nimitettiin; mutta varmasti olisi hänkin, ellei olisi joutunut niin suunnattoman pelon valtaan, jättänyt omat merkkinsä ahdistajaan. Narrimaista oli luulla tuota juonikkoa, joka niin usein päiväseen aikaan heitä kiusotteli, hengeksi, kummitukseksi tai noidaksi, kuten he näkyivät luulevan. Sellaisia olijoitahan ei maailmassa ole.
Tulkki toisti heille nuo neuvot ja ojennukset omilla lausekoristeillaan. Palvelijain pieni ryhmä katseli isäntäänsä ihmettelyn ja ällistyksen sekaisin syrjäkatsein; heidän henkeään ahdisti; ja sitten he, tehtyään orjamaisen kumarruksen, vetäytyivät keittiön puolelle.
Tojin-san istui hetkisen ajatuksiinsa vaipuneena. Sitten hän kääntyi tulkin puoleen, joka tähysti häntä silmät mielenkiinnosta pyöreinä. Ei pieninkään valkoisen miehen liike, sana tai käänne jäänyt huomaamatta Genji Negatolta, jonka mielestä isäntä oli hyvin uteliaisuutta herättävä olento. Tapa miten tämä söi, miten hän nukkui, ajatteli, puhui — kaikki oli niin ihmeellistä ja puoleensavetävää nuoren samurain mielestä, että hän oli asemaansa varsin tyytyväinen.
»Genji», sanoi Tojin-san äkkiä, »sinähän olet nähnyt maailmaa jonkun verran. Ainakin olet asunut satamapaikoissa muittenkin kansain ihmisten joukossa. Englantia puhut oivallisesti ja olet tietysti lukenutkin koko joukon. Sanoppa, mitä sinä ajattelet tästä velhottaresta?»
Genji Negato oli ylistyksestä pelkkänä hymynä. Hän kohautti kauniita olkapäitään aito ranskalaisella tavalla.