»Olisin äärettömästi mielissäni, jos voisin olla samaa mieltä kuin teidän ylhäisyytenne», sanoi hän epävarmasti, anteeksipyytävä hymy huulilla.
»Kas vain», sanoi Tojin-san, »sinäkin, Genji! Miten siis selität jutun?»
Tulkin jännittynyt ilme herpaantui. Kuin tunnustusta tehden hän virkkoi:
»Minäkin olen saanut kokea kettu-naisen ilveitä, arvoisa herra», ja sitten hän punastui kuin syntinsä tunnustanut tyttö.
Tojin-san hymyili leveästi.
»Kuinka sitten? Milloin?»
»Ensimmäisenä yönä palveluksessanne ollessa, ylhäisyytenne — kuukausi ennen tuloanne.»
»Todellakin! Kerroppa siitä hiukan enemmän.»
»Vaihdoimme vahtivuoroa samurai Hiratan kanssa. Kun varastohuoneisiin oli sälytetty suuret määrät ruokavaroja, niin täytyi asettaa vartijoita Shiron ja pihamaan useille eri puolille. Minut asetti päällikkö veräjälle ja siinä istuessani jonkun ajan kuluttua nukahdin, täytyy häpeäkseni tunnustaa. Selkääni oli hihnoilla kiinnitetty laukku, jossa oli ruokavaroja yön tarpeiksi. Tapanani on nukkua arvoisa vatsani maata vasten, kuten kaikki nukkuvat eläimet — johon kuningaskuntaan minäkin ansaitsemattomasti kuulun.
»Näin unta, että laskeutuessani erästä vuorensivua alas suuri kivi- ja multakerros vyöryi niskaani ja painoi minut ylivoimaisella painollaan maahan. Koetin saada taakkaa harteiltani, heittelin itseäni sinne tänne ja kun koetin käsin auttaa, niin joku tarttui niihin, tempaisten nopeasti ja tarmokkaasti. Vyörähdin ympäri, ja silloin näin hämmästyksekseni kettu-naisen edessäni. Hän oli leikannut eväslaukun hihnat poikki ja oli juuri vetämässä laukkua altani, kun samassa raivostuneena tartuin noidan olkapäihin ja vetäsin hänet itseäni vasten kuin ruuvipenkkiin. Veri tulvahti hänen kuoleman kalpoihin kasvoihinsa ja oudonnäköiset silmät tuijottivat minuun, jotta lopuksi omia silmiäni alkoi polttaa kuin tulessa. Tunsin hänen hengityksensä, suloisen kuin keväinen ilma, lähenevän kasvojani. Jouduin omituiseen tenhoillaan» tunsin tulista kiihkoa saada tuntea hänen epäinhimilliset kasvonsa omiani vasten. Vähitellen hipui poski vasten poskea ja silloin — ylhäisyytenne — sormeni hellisivät hänestä irti. Pistävä tuska oli tullut poskeeni. Ja ennenkuin huomasinkaan oli velhotar kadonnut.»