»Ka, miksi ette sitten toimita hänelle riittävästi ruokaa, jotta säästyisitte hänen näpistyksiltään?»
»Teidän ylhäisyytenne unhottaa, että kettu-nainen on pahuuden perua. Ei kukaan puhdas japanilainen ottaisi elättääkseen pahaa henkeä. Temppelipapit ovat meille neuvoneet muutamia vastakeinoja itsepuolustukseksemme, ainakin johonkin määrään tehoavia. Noudatamme niitä ja niiden mukaan koetamme välttää kettu-naista mikäli mahdollista.»
VII.
Tojin-sanille oli Tokiossa kerrottu, että hän oli ensimmäinen valkoihoinen, joka jalallaan astui Echizenin maakuntaan sen historiallisen ajan jälkeen, jolloin jesuitat 16:nnella vuosisadalla olivat vähällä olleet saada koko kansan käännytetyksi kristinuskoon. Sitä seurannut julistus, jolla kaikki muukalaiset karkoitettiin maasta ja kristinuskon tutkiminen saatiin tulella, ristiinnaulitsemisella ja kidutuksilla rangaistavaksi rikokseksi, oli tehnyt hyvin tuntuvan vaikutuksen. Tämä oli kuitenkin tapahtunut jo kauan ennen Tojin-sanin tuloa. Japani oli jo särkenyt erakkosulkunsa ja peljäten, uteliaana ojensi epäluuloisen kätensä länsimaiden kansoille, jotka sitä kaikilta suunnilta kiertelivät.
Rantakaupungeissa oli muukalainen jo hyvin tuttu olento, vaan sisämaassa ei oltu valkoihoisia vielä useinkaan nähty. Suuresti oli siis Tojin-san hämmästyksissään löydettyään muutamia merkkejä siitä, että ennen häntäkin oli Kukuissa asunut joku valkoisen rodun mies.
Oli sadeaika helmikuun lopulla, jolloin ilma oli sumuinen ja harmaa sade tihkui loppumattomana kuurona pilvistä. Saadakseen jotakin eloa painostavan ajan yksitoikkoisuuteen oli hän kolmen ylioppilas-suosikkinsa kanssa lähtenyt pienelle retkelle Siipijalan-joelle tarkastellakseen erästä vuorenonkaloa, jossa kerrottiin muinoin olleen ihmeellisen jumalankuvan. Maalaisväestö luuli sen olleen Buddhan äidin kuvan, lapsi käsivarrella, ja ympäri maakuntaa riensivät ihmiset pyhiinvaellusmatkoille tauteja parantavan kuvan luokse.
Tojin-san tutki luolaa tiedemiehen ja muinaistutkijan innolla ja harrastuksella; nuorukaiset selittivät hänelle kaikki kuvaa koskevat asianhaarat. Eräs oppinut buddhalainen pappi, Nichirenin lahkokuntaa oli huomannut sen »rikosuskonnon» jumalankuvaksi ja lyönyt uskonnollisessa kiivaudessaan sen pirstaleiksi.
Luolan käytävän yläpuolella oli iso taulu, jolle korukirjaimin ja värein oli maalattu sama ilmoitus, minkä Tojin-san oli havainnut kulkiessaan kaikkialla — joka kaupungissa, kylässä ja taloryhmässä, jokaisen temppelin ja palatsin edustalla, tien risteyksissä ja tievierillä. Hän oli usein kysellyt sen merkitystä, vaan näitä kysymyksiä oli aina vältetty; kerran vain oli hänelle lyhyesti vastattu, että se oli vanhan Japanin lakeja, sellainen, joka on joutumassa pois käytännöstä. Nyt hän arvaamatta kääntyi nuorten ylioppilaiden puoleen, jotka häntä jumaloivat ja kuuntelivat hänen opetuksiaan sillä polttavalla tiedonjanolla, mikä oli leviämässä ympäri laajan keisarikunnan. He nyt kuitenkin antanevat hänelle selvän vastauksen.
»Higo, mikä tuo ilmoitus on? Oleppa hyvä ja käännä minulle se, ystäväni!» Nämä kolme nuorukaista puhui englanninkieltä aivan sujuvasti.
Higo vastasi punastellen ja hämillään: