»Elkää ensinkään välittäkö, arvoisa sensei, sen »bakun» — narrin — kohtalosta, joka täällä ennemmin on ollut. Hän oli aivan toisellainen mies, hyvä herra.»
»Niinkö? No, millainen hän sitten oli?»
»Hän oli — damyuraisu», vastasi poika halveksivasti.
Tojin-san purskahti nauruun. Se oli satamapaikoissa usein käytetty sanamuodostuma, jolla tarkoitettiin ulkomaalaista merimiestä, olipa tämä sitten mitä kansallisuutta tahansa. Se oli japanilainen muunnos merimiesten käyttämästä englanninkielisestä kirouksesta: »dainu your eyes!» — kirotut olkoot silmäsi!
Mutta pian hän muuttui vakavaksi, muistaessaan, kuinka huonosti valkoihoiset merimiehet yleensä olivat aina kansallisuuksiaan edustaneet. Juovuksissa, kiroillen ja kiljuen esiintyivät he aina satamapaikoissa, rauhaa häiriten ja riitaa rakentaen. Yhtä vakavina seisoivat oppilaatkin opettajansa ympärillä.
»Tästä asiasta», sanoi Junzo lempeästi, »ei Tukuissa yleensä mielellään puhella, sillä juttu on daimiollemme laatuaan hyvin ikävä. Hän oli tämän miehen suojelijana ja isäntänä, kunnes se arvoisa peto petti herramme. Elkää viitsikö, kunnioitettava sensei, sen enempää penkoa tätä surullista kertomusta.»
»Sanokaa nyt ainakin, miten miehen sitten kävi.»
»Teidän ylhäisyytenne kunnioitettavat jalat ovat varmaankin jo märät. Teidän arvoisuutenne on tietysti sisällisesti aivan tyhjä. Ruoka on tässä tapauksessa erinomaista. Lähdetäänhän liikkeelle!»
He lähtivät kävellen odottavia ajoneuvoja kohti, joilla heidän oli ajettava joelle. Täällä odotti venhe, jolla he olivat tulleet virtaa alas. Sää oli todellakin kolea ja kostea; sadetakeista ja olkihatuista tippui vesi. Tojin-san, kulkien käsikädessä lempeän Junzon kanssa, katsahti takanansa hämärästi haamoittaviin vuoriin; nuorukainen huomautti silloin uneksivasti:
»Atago Yaman velhottarella on tänä iltana märkä tie Sho Kon Shan asuinpaikoille. Joet ja virrat kuuluvat niin tulvivan, että tuskinpa hengetkään pääsevät hyppäämään niiden ylitse.»