VIII.
Fukuissa levisi yleiseksi se tieto, että kettu-nainen oli asettunut Matsudairan suurkartanoon. Rakennukseen kuuluva maa-alue oli noin kymmenen hehtaarin suuruinen. Kaikilla sivuilla oli pienempiä rakennuksia, joissa ennen oli asustanut daimion entisiä sotilaita, vaan olivat ne nyt jo vuosikausia olleet asumattomina, rappeutuneet, lahonneet ja käyneet melkein kelpaamattomiksi. Kaksi näistä asumuksista oli nyt pantu kuntoon; niissä asuivat sotilasvartijat, ijäkäs portinvahti ja Tojin-sanin tulkin perhe; tulkki itse asui shirossa.
Helppoa oli velhottaren löytää olinpaikka itselleen missä muussa autiossa rakennuksessa hyvänsä, muuttaa mielensä mukaan rakennuksesta toiseen, ja hyvin ankarasti hätyytettynä hän saattoi helposti palata takaisin metsiin ja kallionrotkoihin, sillä vuoret saarsivat shiroa kahdelta eri sivulta.
Useat talouteen kuuluvat henkilöt olivat jo luulleet nähneensä ja tunteneensa velhottaren. Eräänä tyyneenä, utuisena iltana, jolloin kullahtava kuu niin kesäenteisenä vaelsi taivaankannella, oli Genji Negato äkkiä näyttänyt samurai-vartijoille hänen vaalean varjonsa. Kalpeat, kimmeltävän kehän ympäröimät kasvot vilahtivat bambulehdon soreitten solkirunkojen välistä. Se oli kuin kuun säteitten valaisema hetkellinen ilmestys, joka heti sammui metsikön pimentoon.
Olikohan se unta, kyselivät vartijat toisiltaan, vai tahtoiko Buddha näyttää vihaansa niiden syntien johdosta, joita he toisessa olotilassa olivat tehneet? Aikoivatkohan vuorivelhot ruveta kummittelemaan ja heidän rauhaansa häiritsemään?
Ja aamun sarastaessa, juuri kun aurinko loi ensimmäiset kultaiset säteensä itäiselle taivaanrannalle ja yöllinen utu leijui ilmassa, oli palvelustyttö Obun jälleen tavannut velhottaren kasvoista kasvoihin.
Obun oli tavallisilla aamutoimillaan, noutamassa vettä läheisestä virrasta. Silmät olivat unen turruttamat ja hän haukotteli valtavasti. Juuri kun hän oli nostamassa ensimmäistä astiaa vedestä, kuului virran toiselta puolen jotakin liikettä. Hämmästyksekseen tyttö näki siellä velhottaren, jonka pitkät, aurinkoiset hapset loistivat lotuskukkain ja vesililjain lomista aivan kuin niitä olisi kylvetty puhtaassa kukkameressä. Helmeilevän hiusverhon takaa näkyivät vaaleanhohtavat kasvot. Huulet olivat avoimina, aivankuin hän olisi kuunnellut, ja silmät rauhattomat, säikkyvät. Näytti siltä kuin velho olisi katsonut kauhistuneen tytön lävitse ja taakse ja kuitenkin tuntui siltä kuin silmät eivät olisi häntä sittenkään nähneet. Hiljaa ja verkalleen velhotar nousi seisaalleen, vieläkin tuo omituinen, etsivä ja kuunteleva ilme kasvoilla, lähti poispäin ja hävisi kuin loistava ilmiö bambupuistoon.
Kummakseen Tojin-san huomasi itsensäkin aina ja alituisesti odottavan velhottaren ilmestymistä. Hän ei ollut vielä nähnyt sitä, vaikka olikin jo kuullut ja tuntenut olennon läsnäolon. Iltaisilla kävelyretkillä oli noitanainen hiipinyt Tojin-sanin jäljessä, seurannut häntä hiljaa kuin metsäkissa ja heti kadonnut kuulumattomiin, kun hän kääntyi tätä kohti. Heti huoneesta poistuessaan hän tunsi velhottaren läsnäolon. Kerran hän hämmästyi siitä, että joku raapaisi hänen poskiaan ja luuli heti, että se oli tuon kiusanhengen työtä. Tojin-san syöksähti viereiseen puistikkoon, kohotteli pensaita ja puitten oksia ja huomasi seisovansa polvia myöten matalassa lähteessä, joka pulppusi köynnöskasvi- ja sammalpeitteisen kerrostuman alla. Hän oli tietämättään vajonnut siihen. Siinä puhkiessaan hän kuuli hiljaista, helähtävää, ilkamoivaa naurua, joka kuitenkin sointui kyynelvärähtävästi.
Hän pidätti hengitystään ja kuunteli tarkkaan ääntä, joka oli niin kuiskaavan suloinen, että hän luuli uneksivansa.
Tolsinansa, kun hän huviksensa ajeli maaseudulle, kuuli hän kutsuvaa ääntä pienten kukkulain takaa, ja toisin vuoroin tuli ääni yläpuolelta, jonkun jättisuuren puun latvasta, sen rehevien lehtikerrosten lomitse; oli nimittäin »pienen runsauden» — toukokuun — aika, jolloin maa oli jo viheriä ja lämmin.