Siitä lähtien on tämän ollut pakko etsiä elatuksensa sieltä ja täältä. Kerran hävisi erään kauppiaan lukollisesta säiliöstä kalavasu. Toisella kertaa taas löydettiin vuorenrinteeltä riisisäkki, jonka varas tietysti oli paetessaan siihen heittänyt, se kun oli ollut liian painava.
Niin, ja tulisikohan nyt arvokkain vieras, minkä Fukui oli vuosikausiin nähnyt, saamaan kärsiä tämän velhottaren juonista?
Samurai Irokan mielestä oli noita surmattava heti kun hän tavattiin. Hänen miekkansa ei sitä kyllä halunnut tehdä, sillä hän oli naimaton eikä yksikään perillinen voisi rukoilla hänen sielunsa puolesta, jos se joutuisi kiertovaelluksille.
Samurai Asado pelkäsi vaimonsa ja perheensä turvattomuutta, jos hänen kunniakas miekkansa tahraantuisi noitatytön veressä. Kerran oli nimittäin samallainen vuorivelho kiskaissut nukkuvalta lapselta irti pään ja käsivarret, kostoksi samurain miekan hipaisemasta pienestä naarmusta.
Samurai Hirata ehdotti, että asia annettaisiin daimion käsiin, mutta kaikki muut olivat ehdotusta vastaan, sillä olihan velhotar musta tahra heidän korkean ruhtinaansa sukukilvessä, hän kun oli — ikävää kyllä — samaa verta.
Vihdoin samurai Numura, vanha, harmaantunut, hidasjärkinen sotilas, selitti karskisti, että asia kuului yksinomaan Tojinille itselleen ja tämän määräyksiä heidän oli odotettava. Päätettiin siis varrota Tojin-sanin tuloa. Hänen kuuluisa länsimainen viisautensa keksisi varmasti jonkun ratkaisun.
Niinpä sitten Tojin-san saapui Fukuihin — »siunauksen lähteelle» — vuoden kylmimpänä aikana, jolloin lumihiutaleet pyrysivät Echizenin maakunnan ylitse ja tuulet vallattomina puhaltelivat, suhisten välkkyvien laakeri- ja mäntypuiden oksien lomitse, pyhän Biwa-järven rinnoitse ja lumipeitteisiä vuoria syleillen.
II.
Huone oli niin iso, että vaikka seitsemän »andonia» ja kolme vanhanaikaista »takahiraa» riippui orsilla huonetta valaisemassa, kuitenkin vallitsi hämäryys. Seinävierille oli aina säännöllisen välimatkan päähän toisistaan asetettu suuria, raskaita, mustasta pähkinäpuusta valmistettuja huonekaluja, jotka tekivät omituisen vaikutuksen muutoin aivan tyhjässä huoneessa. Ilma oli kylmä, mutta huoneen keskellä oleva »kotatsu» oli täytetty kivihiilillä; tämän ääressä istui Tojin-san kyyryksissään. Hän istui lattialla, tulisijaa aivan lähellä, polvet pystyssä, käsivarret ristissä niiden ympärillä.
Tojin-san oli vihdoinkin kotona, kuljettuaan pitkän ja vaivaloisen matkan maitten ja vesien poikitse veneellä, hevosella, »kurummalla» ja usein jalkaisinkin — loputtoman, mutkaisen ja kylmän matkan! Tämä oli siis Fukui, jossa hän oli luvannut viettää seitsemän vuotta elämästänsä: tämä suuri, autio ja synkkä rakennus oli nyt hänen talonsa.