Hän oli lähtenyt matkalle reippaana ja virkeänä, innokkaasti haluten päästä palvelemaan, kohottamaan ja rakastamaan sitä vierasta kansaa, jonka hyväksi hän oli itsensä pyhittänyt. Pieniä huvimatkoja oli tehty Tokiossa ja Kiotossa; — ne päivät olivat uutuuksilleen ja ilmiöineen hurmaavia. Sitten oli hän jättänyt rantamaat taaksensa ja lähtenyt Echizenin ruhtinaan saattueen mukana sitä avaraa, tuntematonta maaseutua kohti, jossa vain puolisen tusinaa muukalaista oli ennen häntä käynyt.
Matkaan oli kulunut monta viikkoa. Matkatessaan vesien poikki pienillä veneillä, jotka heiluivat ja horjahtelivat pienimmissäkin laineissa, hän oli tullut käsittämään japanilaisen sananparren: »vesimatka on osa helvettiä».
Päiväkausia oli hän saattueineen saanut oleilla yksinäisellä lumisella vuorella, etäällä pienimmästäkin kylästä ja kaupungista, ja kun he olivat siitä päässeet etenemään, ilmaantui uusia vaaroja. Hurjaluontoisia metsäläisiä hiiviskeli Tojin-sanin matkueen lähistöllä; kapeat, ilkeät silmät etsivät vain hänen turmiotaan. Monet valkeaihoiset ennen häntä olivat muissa Japanin maakunnissa lähteneet samallaisille matkoille ja sortuneet silloin niin tavalliseen kohtaloon: — puukonisku selkään tai salahyökkäys pimeässä! Ja ulkomaalaisten aikaansaamat rangaistukset, vahingonkorvaukset ja alentavat solvaukset vain lisäsivät Jo-i'n — muukalaisvihaajan — verenhimoa ja vihollisuutta.
Echizenin ruhtinas oli sangen valistunut mies. Hänen maakuntansa rajain sisällä ei kukaan muukalainen opettaja tulisi pienintäkään loukkausta kärsimään. Hänen antamansa määräykset kantoivat niin kauas, että Tojin-san — vaikkapa ei olisi aavistanutkaan sitä — oli vihollisuuksilta täydellisesti turvassa. Hänen matkansa oli kuin riemukulkua. Olivatpa ihmisten sisäiset tunteet millaiset hyvänsä, hymyhuulin he lausuivat hänet tervetulleeksi. Jokainen pieni kaupunki ja kyläkunta lähetti korkeita viranomaisia lähetystönä piirinsä rajoille. Juhlia ja kekkereitä vietettiin siellä ja täällä, ja kaikkialla olivat vastassa samat ruskeat kasvot, samat väikkyvät katseet ja viekkaat hymyt.
Daimion viimeinen palvelija oli mennyt, viimeinen virallinen edustaja oli laulanut tervehdyslaulunsa; Tojin-san oli yksin!
Hänen omat palvelijansa olivat vetäytyneet kukin taholleen. Yksitellen he olivat tulleet sisälle juhlallisena kulkueena, henkivartijain saattamina; nämä heittäytyivät maahan, vetivät ilmaa keuhkoihinsa ja puhalsivat sen sitten sihisten ulos hampaittensa raoista. Keittäjä, hänen vaimonsa, perheensä ja apulaisensa muodostivat oman jononsa. Toinen toisensa jälkiä seuraten he tekivät niin hullunkurisia kumarruksia ja liikkeitä, että Tojin-sanin huulet vetäytyivät väkisinkin hymyyn, varsinkin kun nuorin joukossa, kaksivuotias lapsukainen, oli omituisesti ajellun päänsä kumartanut niin innokkaasti lattiaan, että oli tehdä kuperkeikan, vanhempainsa kohteliaisuutta jäljitellessään.
Tojin-sanin väsyneet, puoliavoimet silmät näkivät edessään muita kasvoja, ajatusten vaeltaessa toisiin seutuihin, kaukaisiin olinpaikkoihin. Hän näki laajan, vihreän tasangon, jota korkeat jalavat ympäröivät. Kirkassilmäiset, vaaleaihoiset pojat lauloivat reippaasti, rientäessään tantereen poikki isoihin kivirakennuksiin, jotka näyttivät hymyilevän äidillisen suojelevasti. Tojin-san istui pöydän ääressä, katsellen laajaa, poikamaista silmänvälkettä edessänsä. Ihme, kuinka he olivat voineet olla niin vastenmielisiä; hän oli heille ollut katkera, jopa melkein vihannut! Ja nyt! Nyt hän ajatteli näitä poikia mitä suurimmalla hellyydellä.
Sitten muutaltivat hänen verkkaiset ajatuksensa toiselle suunnalle, menneisyyteen, jonka kaukaisista muistoista sukelsi esiin erään naisen kylmä ja ilkkuva katse.
»Vaimoksenne! huudahti tämä eikä edes synnynnäinen kohteliaisuus voinut estää kammon väriä äänestä. »Oh—h!» huudahti hän, peittäen puistatellen silmänsä, »jospa vain voisitte — nähdä — itsenne!»
Tojin-san näki itsensä todellakin sinä iltana. Lohduttomina olivat hänen epämiellyttävät kasvonsa tuijottaneet kuvastimessa. Olihan hän kyllä tiennyt ihonsa muodottomuuden, mutta ei ollut tullut älynneeksi sen täydellistä kamaluutta.