Oli ollut aika, jolloin Tojin-san, kuten muutkin miehet, oli hienohipiäinen, kauniskatseinen, hyvännäköinen nuorukainen. Vaan eräässä syrjäisessä vuorikaupungissa oli hän nuorena, innokkaana lääkärinä osottanut liika varomatonta urhoollisuutta. Parin muun rohkean rinnalla oli hän taistellut kulkutautina raivoavaa isoarokkoa vastaan. Tästä sodasta Tojin-san oli palannut »merkittynä». Nuoren miehen avonaisin, luottavin mielin oli hän saapunut rakastamansa naisen luo, joka inhoten oli hänet luotaan työntänyt.
Japanilainen sananlasku sanoo: kolmen tuuman pituinen kieli voi tappaa kuusi jalkaa pitkän miehen.» Tojin-san ajatteli tätä. Naisen kieli, tämän sanojen säälittömyys oli tehnyt ankaran vaikutuksen hänen elämäänsä. Siitä hetkestä saakka kammosi hän naisia enemmän kuin ruttoa. Hän eli itsekieltäjän elämää, kirjojen ja tieteen parissa, hankkien vain muutamia ystäviä, välttäen toisia, siinä tuskanomaisessa luulossa, että koko ympäristökin karttoi häntä. Niinpä häntä jo aivan nuorena miehenä — alle neljänkymmenen ikäisenä — kutsuttiin yliopistossa yleisesti nimellä »vanha kirjatoukka».
Yhtäkkiä oli hänessä sitten syntynyt vastustamaton, intohimoinen halu repiä itsensä irti toivottomasta orjuudestaan, johon hän näytti olevan sidottu.
»Vanha kirjatoukka!» Hänen niskaansa aijottiin ikää sälyttää liiaksi, vaikka nuoren miehen tuliset elämännesteet vielä virtasivat hänen veressään. Merentakaisessa uudessa maailmassa voisi hän viettää virkeätä ja hilpeämpää elämää! Se viittasi puoleensa seikkailunhaluisia mieliä ja niitä, jotka olivat väsyneet uneliaaseen yksitoikkoisuuteen, jossa toivokin uuden aamun sarastuksesta alkoi vähitellen häipyä muistojen taakse. Tojin-san halusi uudelleen hengittää. Hän tahtoi käsin tarttua kesyttömään luontoon, hengittää sen elähdyttävää ilmaa ja tuntea itsensä jälleen elävän! Hän oli saattanut itsensä hopeloksi naisen tähden, jota hän tuskin oli todellisesti rakastanutkaan. Järjettömyyttä!
Kapinoiden kohtaloansa vastaan, joka oli häntä huiskutellut kuin rantavesi, oli Tojin-san lopultakin saanut kahleensa murretuksi.
Hän oli oudossa, ajatuksiensa kaihoamassa maassa. Vieraat silmät loivat häneen syrjäkatseita; oudot jumalat tuijottivat häneen sfinxikatseineen kaikissa temppeleissä. Hän kumartui viluisena kotatsun ääreen, suuressa, historianaikaisessa »yashikissa», joka oli kolkko ja autio kuin hautakammio; ja voimakas mies tunsi heikkouden tunteen hiipivän sydämmeensä — hän kaihosi, kaipasi, ikävöi nähdäksensä edes jonkun valkoihoisen tutut kasvonpiirteet.
Oli niin hiljaista, että olisi voinut kuulla gaki'n (henkiolennon) liikkuvan lumisten tannerten yli. Satumainen tuulenhenkäys vapisutti laakeripuun lehviä, taittoi oksan ja pudottaa rapisteli sen jäiseen maahan.
Jokin hiipi esiin vuorten juurella olevan metsän pimennosta, hypähti kuin kauris ympäröivän suojushaudan ylitse ja sipsutteli Matsuhairakartanoa kohti. Korppiparvi, joka asusti muinoin aarretalona olleen ränstyneen rakennuksen ullakolla, alkoi äkkiä räpytellä siipiänsä, lyhyin vedoin, kirkuen ja peljästyneenä. Rotta pakeni aarretalon sisäosasta rakennuksen perälle kyökkiin päin, ja Tojin-san kuunteli pää pystyssä uutta ääntä.
Tuntui kuin olisi ulkona hyvin hiljaa naputettu tai raavittu »amado'a (talviseinää). Hän ei liikkunut, ainoastaan kiinnitti katseensa siihen kohtaan, josta luuloteltu ääni kuului. Sitten se kuului toiselta suunnalta, koputti heikosti ja arasti kuin lapsen kädellä.
Tojin-san hypähti seisoalle. Hän avasi seinäverhot väliin toiselta vuoroin toiselta puolelta, katseli ulos, mutta mitään ei ollut näkyvissä. Ei mitään muuta kuin valkoista lunta, johon kuun säteet hopean välkkeellä hohtivat. Hän silmäsi ulkonevia seinäosia, koetteli niitä käsillään, vaikkakin omituinen tunne sanoi hänelle, että koputus oli ollut ihmisen aikaansaama. Verkkaan vetäytyi hän takaisin paikoilleen ja silloin hän samalla kuuli huokauksentapaisen äänen kutsuvan häntä ulkopuolella: