»To—o—jin-san! To—o—o—jin-san! To—o—o—jin-san! To—o—o—!»
Tojin-san! Sen nimen hän oli kuullut kaikkialla. Sen he olivat hänelle antaneet. Joku kutsui, kaipasi ja tarvitsi häntä, kenties!
Pihamaalle oli vain yksi porras. Yhdellä askeleella hän oli siellä, juoksi avopihan poikki ja ryntäsi sen takana olevaan puistikkoon. Hän seurasi ääntä, joka yhä huoaten huudahteli hänelle, vuoroin rukoilevasti, vuoroin ilakoiden, kesyttömästi ja ilkkuen — niinkuin kiusaantunut henki, joka koettaa kyyneleiden takaa ääneensä nauraa.
Äkkiä hän pysähtyi ja kalpeni. Askeleen päässä leveni puoli jäätynyt suojusoja. Askel vain, niin hän olisi syöksynyt sinne. Kauhun puistatus vapisutti hänen jäseniänsä, ja peljästyneenä, huumeisena jäi hän seisomaan paikoilleen, petollisen äänen yhä vielä kaikuessa hänen korviinsa. Se kuului yhä kauempaa, heikkeni ja hävisi vihdoin vuoriston synkkään saloon.
III.
»Teidän ylhäisyytenne, vaikkapa hän eläisi miljonan kunniakasta vuotta, ei voi aavistaa sitä syvästi alentavaa mieliharmia, jota korkea ruhtinaani on tuntenut minun halvassa ja nöyrässä persoonassani.»
Näin puhui daimion ylivirkamies tulkin Genji Negaton kautta.
Amerikalaisen lämmitellessä tutisevia käsiään kotatsun ääressä alkoi ylivirkamies, jonka sotilasvartijat olivat kiireisesti kutsuneet, hänelle selittää harmillisen velhottaren olemassaoloa.
Velhotar (fox-woman = kettu-nainen), kertoi hän juhlallisesti, oli sellainen naisolento, jonka ruumiissa asusti ketun sielu. Japanilaisessa tarustossa oli ketulla sangen huomattu asema, ja »kettu-nainen» oli hyvin peljättävä olio. Hänen kasvonsa ja ihonsa oli, kertoi japanilainen, ihmeellisen valkoinen ja niiden kauneus niin häikäisevä, että kuolevaisten oli peitettävä silmänsä pelastaakseen sokeudelta. Tukka muistutti auringonsäteitä; niin kirkas ja välkkävä oli sen väri ja loiste. Ihmeen ihana hän oli, mutta ilman omaa sielua, ja yksi ainoa intohimo häntä vallitsi. Yöt ja päivät hän väijyili vuorten solissa, kallioitten takana ja rotkoissa, houkutellen miehiä — niin, jopa naisia ja lapsiakin — turmioon.
Puoleksi epäuskoinen hymy Tojin-sanin muutoin niin vakavilla huulilla pysäytti ylivirkamiehen puhetulvan. Hän hämmästeli ja tunsi arvokkaisuutensa aiheetta loukatuksi. Arvoisa muukalainen piti varmaankin hänen selitystänsä lastensatuna.