Hitaasti, varovaisesti velhotar nousi polvilleen, siitä jaloilleen. Kasvoista kasvoihin hän seisoi seinään nojautuen. Pieni, hento käsi hapuili ilmassa ja kosketti Tojin-sania, hipui nopeasti pitkin käsivarsia hartioille, kaulaan ja pysähtyi hänen rokonarpiselle poskelleen, muutaltihe siitä huulille ja jäi hivelevänä ja höyhenkeveänä hetkeksi siihen. Kädestä leyhähti ihanan kukan tuoreus.
Koskaan ei ollut Tojin-san nähnyt sellaisia kasvonpiirteitä. Jokaisessa väräjävässä eleessä näkyi sokean nopea, eloisa, tarkka tunto. Yksinpä pienet sormetkin, miten henkevät ne olivatkaan, ja miten kepeä ja sähköinen oli niiden kosketus! Kun hän asetti suuren kätensä tytön olkapäälle, tunsi hän, kuinka tämä vavahti ja alkoi levottomasti liikehtiä. Hän oli kuin pakoon aikomassa, epävarmana, peljästyneenä, voiden vaivoin hillitä metsäläisarkuuttansa. Mutta muukalaisen syvä ja osanottava ääni sai hänet vähitellen tyyntymään ja pysymään alallaan.
»Et kenties ymmärrä sanojani», puhui Tojin-san, »vaan tajunnet niiden tarkoituksen. Tahdon auttaa sinua. Olen ystäväsi.»
Velhottaren silmien väri muuttui omituisen siniseksi; niiden sumuinen katse näytti hiukan kirkastuvan, vaalenevan kuin syvyyksissä liehuva varjo. Vapiseville, punaisille huulille ilmestyi vieno hymy. Hän astui askeleen lähemmä Tojin-sania, joka katseli häntä lempeänä ja hurmautuneena, mutta samalla oppilas Junzo katkaisi tenhon. Kiivaasti ja hätäisesti hän astui esille, viittoen käsillään:
»Sensei — arvoisa herra, opettaja —!»
Tyttö käänsi nopeasti päänsä uutta ääntä kohti ja sitten taas hitaasti
Tojin-saniin. Kuului hiljainen, syyttävä ääni:
»To—o—jin-san! Sinäkin!» sanoi velhotar.
XII.
Matsuhairan palatsista, johon kohtelias Echizenin ruhtinas oli ulkomaalaisen opettajan sijoittanut, olivat kaikki muut paitsi kaksi asukasta kaikonneet pois. Keittiö, jossa vielä äskettäin lukuisa palvelijajoukko oli iloisena ja äänekkäänä häärinyt, oli nyt aivan autio. Tyhjinä olivat koleat käytävät ja isot, ikävät kammaritkin. Pakenevan rottaparven lailla he olivat kaikki lähteneet ja jättäneet Tojin-sanin yksin sen henkimaailman velhon kanssa, joka vuoroin häntä ärsytti vuoroin lepytti ja mairitteli.
Yksinpä uskolliset ylioppilaatkin, jotka olivat panneet toimeen pyydystämisen, olivat lakanneet käymästä shirossa, turhaan yllytettyään Tojin-sania luopumaan siitä asunnosta. Itsepäisellä ja jäykällä kärsivällisyydellä hän oli vääjäämättä päättänyt noudattaa alkamaansa, suuntaa.