Niin täydelliset, sirot ja somat piirteet, niin tunteellinen ilme! Kuin taikavoiman tenhoamana hän niitä katseli. Silmät olivat auki, suuret ja siniset; silmäripsit pitkät, kullahtavat. Pieni, ohut nenä! Huulet punaiset kuin äsken puhjennut ruusu ja yhtä viettelevät! Ja tätä ihanuutta kehänä kaunisti kultainen hiusmeri.
Tässä maassa, jossa vain tumma iho, pikimusta tukka ja tummat silmät olivat vuosisatoja vallinneet, näytti ihmeelliseltä, että tämä vuoriston asukas oli kuin muusta maailmasta tullut — kai todellakin henkimaailmasta. Tämä vainottu ja ahdistettu olento, jonka he olivat köysiverkolla pyydystäneet, niinkuin metsästäjä pyytää villipetoja, tämä hento, arka, värisevä pieni lapsi, hänen väriänsä ja rotuansa, oli nyt se mainittu kettu-nainen!
Tyttö ei ääntänytkään, eivätkä hänen silmänsä värähtäneet Tojin-sanin katseesta. Niiden jäinen ilme, omituinen kuin sumun takaa katsova, sai Tojin-sanin ääneensä huudahtamaan. Hän kumartui lähemmä tyttöä, tarkasteli tutkivasti noita avoimia, vääjäämättömiä silmiä ja virkkoi hätäisesti:
»Hyvä jumala, hän on sokea!»
Tämä ääni sai velhoon äkkiä eloa. Hän liikkui hiljaa ja äänettömästi kuin kissa. Äkkiä hän syöksyi kädet ojona Tojin-sanin kasvoja kohti. Tämä ei liikahtanut, seisoi vain kuin muuri vastassa, johon velhottaren oli turha voimiaan koetella.
Heti vetäytyi tyttö takaisin, läähättäen ja hengästyneenä; hän painoi käsin sydäntään, aivan kuin yrittäen vaimentaa sen sykintää. Hänen huuliltaan pääsi niin säälittävä ja valittava äännähdys, että se kuului melkein epäinhimilliseltä, ja onnettoman, kärsivän lapsen epätoivolla hän kätki kasvot hentoihin käsiinsä.
XI.
Hän oli »damyuraisun» (ulkomaalaisen merimiehen) ja Nii-no-aman (jalosukuisen nunnan) tytär. Palan palalta hän houkutteli velhottaren elämäntarinaa ylioppilailta, jotka viipyivät hänen luonaan koko yön. Paljon he eivät tienneetkään kertoa muuta kuin hänen vanhemmistaan ja heidän kohtalostaan. Hänen isänsä oli pettänyt ystävänsä ja suojelijansa, Echizenin ruhtinaan, luottamuksen; äiti oli rikkonut Buddhalle tekemänsä valan. Ja entä tämä heidän sikiönsä! Nythän Tojin-san saattoi omin silmin nähdä, etteivät kertomukset hänestä suinkaan olleet tuulesta temmattuja.
Velhotar olisi voinut lähteä tiehensä, sillä kaikki nuorat ja silmukat olivat katkotut; hän oli vapaa. Sokeanakin hän olisi kenenkään avutta löytänyt tiensä ulos. Hän ei näyttänyt aikovankaan lähteä. Kyyryissään hän seisoi kaukaisimman seinän kulmauksessa, kasvot pelästyksestä punottavina hajallaan olevien hapsien lomassa, silmät pyöreinä, räpähtämättä, liikkumatta. Ei ainoakaan ilme osottanut; ymmärsikö hän heidän puhettaan vai ei; kuitenkin hän oli jännityksissään, kuunteli, ja näytti kuin oudot, vieraat äänet olisivat häntä ihmetyttäneet ja hölmistäneet.
Aamunkoitto hiipi kammariin, hämäränä ja auringottomana ja tapasi heidät kaikki samassa asemassa kuin aikaisemminkin, koko huoneen mitta velhottaren ja vartijain välillä, jotka pitivät tarkkaa vaaria saaliistansa, huumeissaan ja levottomina. Vihdoin Tojin-san lähestyi tyttöä. Tämä tunsi jonkun lähestyvän ja kyyristyi niin kauaksi nurkkaan kuin suinkin pääsi ja nojautui seinää vasten. Tojin-san seisoi aivan hänen edessään ja tutki häntä kauan aamun syvässä hiljaisuudessa.