Yö oli tyyni ja kostea. Sade oli tauonnut, mutta sen kostea kosketus tuntui vielä ilmassa ja kasteverkkona ruohikossa ja puissa. Kammarin seinäverho oli pihapuutarhan puolelta nostettu paikoiltaan, joten hän asui melkein kuin avonaisella kuistilla tai porraskatoksessa. Hän näki kuun hopeoimat puitten oksat, joiden varjossa myriadit tulikärpäset välähtelivät, kilpaillen loistossa äärettömän taivaankannen valojen kanssa.
Kirsikkapensas, josta kauniita lehtiä tuiskusi kuin paperihiutaleita karnevalipäivänä, kasvoi puutarhan ulommaisessa laidassa. Silloin tällöin ulottivat karkeloivat hiutaleet ilmatanssinsa aina huoneisiin saakka ja taikoivat ilman melkeinpä juhlatuntuiseksi. Huoneen nurkkaukseen oli niitä kasaantunut lumihankea muistuttava koko, ja pöydillä, tuoleilla ja muilla huonekaluilla oli jälkiä niiden valkoisesta kosketuksesta. Bambulehdon hämärissä uguisu-lintu viritteli sulavia säveleitään, ja kattopäädyissä kilisevät tuulikellot heiluivat edestakaisin hiljaisessa tuulessa, metsälinnan liverrystä säestäen.
Temppelikellot kumahtelivat vuoristossa, kertoen yön joutuneen. Velhotar, odoteltuaan tätä merkkiä, hiipi esiin tuuheasta bambulehdosta, liikkui varovaisesti ja tuli suurkartanon suojushaudan partaalle. Sen reunaa pitkin hän asteli varovaisesti, kunnes kapeimmalla kohdalla hypähti äänettömästi ylitse. Kuun salamyhkäisessä valossa hän todellakin näytti velholta; puku oli lumivalkoinen, ja hiukset olivat kummallisena harsona hänen ympärillään. Eteenpäin hän kulki, kuin tuttuja polkuja ainakin.
Äkkiä velhotar kirkaisi, kuului kauhun sydäntäsärkevä huuto, ja senjälkeen oli kaikki hiljaista kuin haudassa. Kuu valaisi äänettömänä. Tuntui kuin koko elollinen maailma olisi pysähtynyt kuuntelemaan tuota peljästyksen ja hädän huutoa.
Hiljaisuus! Ei kukaan liikkunut. Ei kukaan edes hengittänyt.
Sitten, ikäänkuin äkkiä tajuntaansa heräten, Tojin-san hypähti jaloilleen, ja leimahtavien takahirain valossa hänen vartalonsa näytti kohoavan jättiläismäisen uhkaavana. Joka suunnalta kuului nyt liikettä. Samurai-vartijat, miekat kuutamossa paljaina ja vihaisina välkkyen, syöksyivät hurjina ääntä kohti. Metsästä kuului kiihkeätä melua, miesten rohkeita riemuhuutoja, hurjia äännähdyksiä ja kiljuntaa, ja sitten — oli kaikki taas hiljaa!
Pian he ilmestyivät pensaikosta esiin, taakkaa kantaen — jokaisen urhoollisen, pelottoman sotilaan käsi saaliissa kiinni. Valkoisia polkuja pitkin, viheriän, tasaruohoisen tantereen ylitse, kukkivan puutarhan poikki he kantoivat velhottaren Tojin-sanin kirsikkakoristeiseen huoneeseen. He laskivat hänet lattialle niinkuin metsän villiotuksen, kiedottuna siihen verkkoon, jonka he tätä metsästystä varten olivat vartavasten valmistaneet.
Velhotar makasi liikkumattomana kuin todellakin hengetön ruumis. Kun Tojin-san levottoman mielenkiihkon valtaamana liikahti häntä kohti, juoksi nuorukainen Junzo, joka opettajaansa rakasti, äkkiä hänen eteensä.
»Elkää koskeko häneen, rakas sensei! Hän on kirottu, saastainen!»
Hän siirsi pojan armotta syrjään ja kumartui velhonaista katsomaan. Pian oli hän irroittanut köydet ja silmukat, mutta tämä ei liikkunut vieläkään. Värisevin käsin, lempeästi ja hiljaa hän siirsi kimmeltävän hiusverhon tytön kasvoilta sivulle, ja silloin kohosi tukahduttava hämmästyksen tunne hänen kurkkuunsa — sillä kutrien alta ilmestyivät — valkoihoisen naisen kasvot!