»Lyhyt on riemun aika; se pian tuskaksi kääntyy; ja kaikki mikä on eloon syntynyt, taas pian kuoloon kulkee.»
Nuoret, miehekkäät fatalistit! Heidän uskollisuutensa häntä syvästi liikutti.
X.
He olivat kaivaneet syvän ojan aivan suojushaudan rinnalle. Tämän päälle he pingottivat hamppunuorista valmistetun lujan verkon, jonka reunat tehtiin hieman venyviksi. Verkko peitti koko ojan, mutta ei ollut liian lujasti pingotettuna. Sitten siroteltiin päälle hieno kerros oksia, lehtiä, kasvien juuria, multaa ja törkyä, ja näin oli pyydys valmiina odottamassa Atago Yaman velhotarta.
Matsuhaira-shirossa oli mieliala jännitetty ja kiihottunut. Vaikka ylioppilaat olivat työskennelleet hiljaisuudessa, salaa ja nopeasti, tuulisena ja sateisena yönä, jolloin heidän saaliinsa ei voinut olla ulkona hiiviskelemässä, niin sittenkin koko palvelusväki oli onkinut tietoonsa, että oltiin aikeissa saada velhotar pyydystetyksi. Suloinen mielihyvän väristys tuntui kaikkien jäsenissä ja samalla ahdisti ankara pelonalaisuus, sillä ärhentelevä Genji Negato oli uhannut hirveitä rangaistuksia, jos pienintäkään hiiskausta näistä asioista kuuluisi shiron ulkopuolelle.
Itse Tojin-sankin, jolle ei myöskään oltu annettu tietoa niiden toimenpiteiden laadusta, joitten avulla velhotar vangittaisiin, tunsi itsensä rauhattomaksi. Levoton kiihtymys ja sanaton pelko saattoivat hänet samallaiseen läikehtivään mielentilaan, jossa koko palvelusväki tuskaili.
Koko iltapäivän ja illan hän käveli edestakaisin suuressa kammiossaan; painostava hiljaisuus vallitsi kaikkialla. Yksinäisyyden ja koti-ikävän tunne, joka toisinaan näissä vieraissa oloissa pääsi ahdistamaan, tuntui tällä hetkellä syvemmältä ja tuskallisemmalta. Hän oli todellakin jo monta päivää ollut synkkä ja alakuloinen. Rauhatonna, tyytymättömänä, hermostuneena — tietämättään hän kuunteli ääniä ja odotteli jotakin tapahtuvaksi, jonka piti tapahtua. Hän yritti tehdä itselleen selkoa tuosta painostuksesta, joka oli häntä kiusannut ja joka nyt tänä mainittuna iltana tuntui käyvän sietämättömäksi.
Olikohan vaikuttanut se, että eräs näistä oppilaista oli muistuttanut kotimaassa olevaa vanhaa tuttavaa, vai sekö, että hän oli taannoin saanut kotipuolestaan kirjeen, jonka sisällyksestä selveni, että hänestä pidettiin kaukaisessa kotimaassa enemmän kuin hän oli aavistanutkaan? Ei — näillä ei voinut olla niin suurta vaikutusta. Ne seikat eivät olleet voineet tätä kuumeen tuskaa synnyttää.
Tähän oli jokin syvempi syy, paljoa kauniimpi ja salaperäisempi. Japanilaisen Lorclein kultaiset kutrit olivat kietoutuneet hänen ajatustensa ympäri! Hän ei saanut mielestään niiden häikäisevää hohdetta, niiden »auringonsäteitä», kuten ihmiset sanoivat, niiden vastustamatonta tenhoa. Mikähän olikaan tämä vuorten asuja, jota hyväntahtoisimmatkin ihmiset hyljeksivät ja pelkäsivät? Ja minkälaisia olivat ne noitapaulat, joihin hänen sanottiin takertuneen? Tämä ajatus pysähtyi huulille ja nosti niille hymyn. Häntäkö pitäisi leikkipallonaan ja pauloissaan nainen — noita — Japanin vuoriston raju olento, jonka kasvojakaan hän ei ollut vielä milloinkaan ehtinyt nähdä! Narrimainen ja naurettava ajatus! Ja sittenkin —!
Hän kalpeni päivä päivältä, huulet kävivät verettömiksi. Päiviin, viikkoihin, vieläpä kuukausiin hän ei ollut muuta ajatellut. Valoisina öinä oli hän valvonut ja odotellut tuota naista — oli etsinyt häntä kiihkeästi ja nälkäisestä Yöt ja päivät hän oli odottanut — odottanut ja kuunnellut, taukoamatta kuunnellut tuota hopeaääntä, joka hätäisesti ja yhtämittaa häntä kutsui — yksin häntä! Mitähän kuvittelulta nämä olivatkaan, jotka viekkaan hämähäkin verkkona olivat kutoutuneet hänen selvän ja terveen järkensä ympäri? Maa ja kansa kai siihen vaikuttivat! Olihan hän jumalien ja henkiolentojen mailla!