Äkkiä hän vaikeni, säikähtäen omaa sanatulvaansa ja esiintymisensä rohkeutta niin, että hän sen enempää puhumatta hypähti nopeasti verhojen taakse. Sinä päivänä ei tyttöä enää kuulunut eikä näkynyt. Mutta Tojin-san oli kuitenkin tyytyväinen saavuttamiinsa tuloksiin. Maksaa kyllä vaivan odotella, sanoi hän itsekseen. Kävellessään edestakaisin huoneessaan ei hän salannut itseltään sitä iloa, jota hän tunsi koko olennossaan päivän tapahtumien johdosta.
XIII.
Kaksi päivää myöhemmin tuli velhotar taas esille lymypaikastaan. Tojin-san ei ollut koko aamuna ollut huomaavinaankaan hänen läheisyyttänsä eikä ollut sanallakaan kehottanut häntä näyttäytymään. Metsälinnun voi kyllä vangita, mutta sitä vankia ei voi pakottaa laulamaan. Hän tiesi kyllä menettelevänsä oikein ja oli menestyksestään ylenpalttisesti ja poikamaisesti iloinen.
Arkana, mutta luottavaisena, hän ilmestyi jälleen vapaehtoisesti. Hänen hempeillä kysyvillä kasvoillaan ei ollut enää jälkeäkään siitä rajusta, konnankoukkuisesta uhmailusta, joka niiden eleissä oli ennen ilmennyt. Hän yritti hymyilläkin, pyytävästi, ikäänkuin siten tahtoen voittaa ystävänsä suosion. Tojin-san puheli rauhallisesti kuin olisi tytön läsnäolo ollut aivan luonnollinen asia:
»Etkö halua istua?» kysyi hän.
Velhotar epäili hetken, istuutui, nousi jälleen ylös, vaipui polvilleen ja lyyhistyi istumaan lattialle. Katse oli alakuloinen, ja valkoiset kädet lepäsivät helmassa ristissä.
»Sinä et ole japanilainen», sanoi Tojin-san lempeästi. Lause oli yksinkertainen ja selvä. Jos tyttö vähääkään ymmärsi englanninkieltä, niin piti hänen ainakin näiden sanojen ajatus tajuta. Ihmeellinen puna kohosi hänen pienille, älykkäille kasvoilleen. Sameat, utuiset silmät olivat nyt kirkkaat kuin sinikellot. Nyyhkytyksen ja naurun sekainen ääni vastasi:
»Nipponilainenko? Ei — minä! Minä on To—o—jin-san!»
Käsivarret ojentuivat vaistomaisesti eteenpäin. Hän siirtyi polvillaan lähemmäksi kysyjää.
»Oi», huudahti hän, »puhu taas isäni sanoja! S’on — kaunista!»