Tojin-san oli syvästi liikutettu, ja hän otti nuo pienet kätöset omiinsa. Ne olivat pienet ja pehmeät, avuttomat ja luottavat kuin lapsen. Ne värisivät ja vavahtelivat ensin; sitten ne rauhoittuivat; häneen oli syttynyt yhä vahvempi luottamus.
Hän ei voinut sääliä tuntematta katsella noita rukoilevia kasvoja. Hän tiesi olevansa ensimmäinen ihminen, jota tämä velhotar ei ollut paennut. Tämähän tunsi ihmiset vain vainon- ja saaliinhimoisina olentoina. Oliko tämä nyt se juonikas vuorihenki, joka pyydystäjäin verkossakin vielä oli taistellut niin rohkeasti ja epätoivon vimmalla? Mitenkä hän voisi puhella, mitä sanoja käyttää tullakseen täysin ymmärretyksi? Tätä tuumiessaan hän näki äkkiä, kuinka säikähdyksen ilme värähti tytön kasvoilla. Kädet jännittyivät ja pudistivat intohimoisen pelon voimalla.
»Mitäs tämä on? Pelkäätkö jotakin?»
Entinen metsäläisen kuunteleva ilme palasi jälleen hänen kasvoilleen.
Hän vapisi ankarasti. Ääni sai aavemaisen soinnun:
»Minä kuulen — nuo äänet!» sanoi hän päätään kohottaen.
Ei kuulunut muuta kuin tuulen hiljaista henkäilyä ja tuulikellojen heiluntaa. Äkkiä ilmestyi ulkoseinää vasten ihmisen varjo. Se liikkui hiljaa ja varovaisesti. Sitten verhot liukuivat äänettömästi auki ja ulkoa pisti esiin ylioppilas Junzon pää ja vartalo. Hetkisen tämä tuijotti heihin, ja nuoret kasvot kävivät harmaiksi ja vakaviksi.
»Sensei! Se on sittenkin totta!» huudahti hän, kasvot synkeinä epätoivosta.
Tojin-san nousi seisaalleen. Hän laski voimakkaasti kätensä nuorukaisen olalle. Ääni oli varma ja käskevä.
»Katsohan tätä lasta, Takemoto Junzo. Mitä pelättävää hänessä on — tai vihattavaa?»
»Oi, rakas sensei», huudahti poika kiihkeästi, »Teidät on loihdittu, noiduttu. Näenhän omilla kunniallisilla silmilläni sen muutoksen, mikä Teissä on tapahtunut. Koko Fukui puhuu siitä, että olette joutunut tämän surmanviettelijän ansaan. En voinut kestää tätä kauemmin, vaan, vastoin arvoisain vanhempaini ankaraa kieltoa, tulin tänne itse katsomaan. Voi, liiankin totta! Olette sittenkin noiduttu, pahan vallassa!»