Tojin-san hillitsi närkästyksensä. Hänen äänensä, vaikka olikin totinen, oli tyyni, koettaessaan edes siten rohkaista nuorukaista.
»Minkälaisen muutoksen siis huomaat minussa tapahtuneen?»
»Silmänne ovat lempeät ja pehmeät kuin kyyhkysen. Niissä on sulava, hento katse, joka ei sovi miehelle eikä teidän muotoonne. Onpa kuin — kuin — Teidät olisi vallannut rakkauden henkevä hentomielisyys!»
»Rakkauden!» toisti Tojin-san, aivan kuin se sana olisi ollut hänelle vallan uusi. Äkkiä hänen kasvonsa muuttuivat tuskallisiksi; niihin tuli katkera, musertavan ivan ilme.
Velhotar oli hiljaa ryöminyt huoneen perimmäiseen päähän. Hän nojautui seinää vasten, pää pystyssä, kasvot kuin unen horroksessa.
»Lähtekää kanssani tästä kirotusta paikasta», kehoitti nuorukainen innokkaasti. »Kunnioitettava isäni vastaanottaa ilolla Teidät arvoisaksi vieraakseen. Heittäkää harteiltanne tämän vuoriston noitahengen sälyttämä taakka. Hän saastuttaa Teidän ylhäisyytenne, ja Fukui on jo kohta valmis vihdoinkin mittaamaan kiusaajalleen ansion mukaan.»
»Olen valkoihoinen mies», sanoi Tojin-san hitaasti, kuoleman kolkolla äänellä; oppilas ei ollut koskaan nähnyt sellaista ilmettä opettajansa kasvoilla. »Sellaisena minä puolustan oman rotuni naisia, enkä jätä heitä turmioon. Ja jos minulle, vieraallenne ja opettajallenne, taikka hänelle, jonka ystävä minä olen, tehdään jotakin väkivaltaa, niin siitä koituu sangen suuria ikävyyksiä Fukuin kaupungille.»
»Sayonara sitten, oivallinen sensei», sanoi Junzo murtuneena. »Olenhan parhaani koettanut.»
Kun hän palasi takaisin ovelle, oli velhotar äänettömästi hiipinyt hänen eteensä. Nuorukainen katsoi noihin säteileviin kasvoihin, joitten kauneus oli jokaisen katsojan ennen saattanut hurmioon. Hän hengitti raskaasti, aivan kuin nyyhkyttäen, vetäytyi takaperin ja vavistus kävi nuoren ruumiin lävitse. Tyttö ei puhunut sanaakaan, vaan kosketti häntä pienellä, aralla kädellään, rukoilevasti. Kalpeat, avoimet kasvot, suurissa silmissä kimaltavat kyynelhelmet herättivät japanilaisessa nuorukaisessa kipeän liikutuksen tunteen — koskettivat hänen ritarillisuutensa syvimpiä pohjaväreitä. Hän kohotti käsivartensa äkkiä kuin puolustuksekseen. Sitten, sanaakaan sanomatta, taaksensa katsomatta, oli hän yhdellä hyppäyksellä pihalla ja pakeni kuin henkensä edestä.