Yksi ainoa katse isännän murheen kouristaviin kasvoihin riitti. He pakenivat kuin hätääntynyt lammaslauma hänen läheisyydestään ja heittivät hänet jälleen yksikseen. Siellä hän käveli edestakaisin lattialla, horjuvin, säännöttömin askelin, väännellen suuria käsiään kuin tappavan tuskan ahdistamana.
Sisäinen heikkoudentunne oli karkottaa kaiken hänen miehekkyytensä. Murheen kärki oli tunkeutunut ytimiin saakka. Olikohan tämä sitä voimaa, joka oli saattanut daimion yli virkamiehen pojankin seuraamaan kettu-naista vuorimaiden halki? Huumiossaan hän ajatteli Gihei Matsuyamaa ja ihmetteli, kuinka tämä oli johtunut hänen mieleensä. Äkkiä hänelle selvisi — miksi. Olihan hän surmannut daimion ylivirkamiehen! Omilla voimakkailla nyrkeillään hän oli iskenyt kuoliaaksi Gihei Matsuyaman isän!
Kiinalainen lääkäri, jonka Junzo ja Higo olivat kutsuttaneet, tutki Tojin-sania turvallisen etäisyyden päästä ja kertoi ulkomaalaisen sensein sairastavan jonkunlaista aivotautia.
Kesäpuutarhassa levottomat, vakavakatseiset nuorukaiset silmäilivät rauhattomina toinen toisiaan, ja kaupungin katuloille kerääntyivät ihmiset joukoissa ennustelemaan niitä kamaloita rangaistuksia, joihin kaikki heidän poissaolevan ruhtinaansa vieraan solvaisijat langetettaisiin; Tokiosta tullut huhu tiesi nimittäin kertoa, että ruhtinas oli jo lähtenyt paluumatkalle Fukuihin.
Auringonpaisteinen ja sorea päivä meni mailleen Tojin-sanin siitä suuriakaan välittämättä. Mutta kun yö tuli ja kuiskaava tuulenhenki humisi vanhan Matsuhairan seinämillä, silloin hänkin kohotti tarkkaavasti päänsä.
Yhtä selvästi kuin ensimmäisenä yönä Fukuissa ollessaan hän kuuli nytkin ihmisen koputtavan huoneen seiniin. Hän pidätti hengitystään, asteli varpaisillaan, tuli ovelle, avasi sen varovasti levälleen ja katsoi hämärään metsikköön. Hänen korviinsa helähti ihana sointu, kuullessaan äkkiä tutun, hyväilevän äänen kutsuvan:
»T—o—o—jin-san! Too-jin-san!»
Hellästi, lempeästi, pyytävästi hän vastasi velhottaren kutsuääneen, henkäisten äänettömään yöilmaan nimen:
»Tama! Tama!»
Ja kuten eräänä yönä taannoin, hypähti hän taaskin puutarhaan ääntä kohti. Hän riensi yli viheriän, tasaheinäisen tantereen, läpi bambumetsän, hypähti suojushaudan yli ja niin yhä eteenpäin Atago Yaman petollisia vuoriseutuja kohti.