Silloin Tojin-san laskeutui myöskin askeleen alemmaksi ja katseli levottomasti maassa makaavaa liikkumatonta uhriaan. Hän kumartui ja käänsi miehen seljälleen. Hämmästyneenä hän henkäisi syvään ja katseli murheellisena ja sekavin tuntein edessään olevia kalpeita, vääntyneitä ja elottomia kasvoja. Maassa makaava mies oli tuttu, daimion ylivirkamies Gihei Matsuyama!
XVII.
Kuten äiti etsii kadonnutta lastaan, niin haeskeli Tojin-sankin kettu-naista Matsuhaira-rakennuksen kaikista nurkista ja lymypaikoista, etsi kuumeisessa hädässä.
Tämä oli kadonnut sillä aikaa kuin Tojin-san oli seisonut uhkaavaa, verenhimoista väkijoukkoa vastassa. Sairaloinen tuska valtasi hänet tytön epätietoista kohtaloa ajatellessa. Hän ei voinut uskoa tämän lähteneen vapaehtoisesti — tehtyään sellaisen lupauksen hänelle vähää ennen rähisevän kansan kokoontumista!
Levottomana, ajatukset sekavina hän hapuili yhtämittaa huoneesta toiseen, kunnes harmaja, autereinen aamu koitti ja päivänkehä pilkisti punahohtoisena esiin taivaanrannan tummasta ääriviivasta.
Sekavana, silmät älyttöminä ja puistatellen kuin vilutaudissa hän tuli vihdoin väsyneenä omaan huoneeseensa. Täällä olivat ylioppilaat kiihkeinä häntä odottamassa saadakseen osottaa hänelle suosiotansa, onnitellakseen ja ennustaakseen, millaisen rangaistuksen kaikki ne saisivat, jotka olivat loukanneet häntä. Mutta hän ei näyttänyt kuulevan heidän puheitansa, ja pian ylioppilaat huomasivat, että Tojin-san ei ollut enää lainkaan entisellään. Hiljaa ja kuiskutellen he vetäytyivät huoneesta, luoden suureen opettajaansa murheellisia kammon katseita.
Palvelustyttö Obun, pelosta puhisten ja tutisten, vetäytyi suureen, autioon keittiöön, alkaen järjestää sitä. Rakennuksen toiselta sivulta kuului äsken niin pelokkaan Genji Negaton ääni, ja pitkin tietä ryömi koko palveluskunta, jokaisella tavarakantamuksia selässä, takaisin entiseen palveluspaikkaansa.
Aika Fukuissa oli ahdas ja sangen köyhä. Kukapa olisi hyljeksinyt sellaista palveluspaikkaa kuin tämä oli! Yliopiston valistuneemmat ylioppilaat olivat täysin päässeet voitolle; vastapuolueen johtaja, samurai Matsuyama, oli vaarallisesti sairaana, voimattomana, vieläpä ystäviensä hylkäämällä.
Ja kettu-nainen oli kadonnut! Kukaan ei tiennyt, kuinka ja milloin hän oli mennyt. Hänen aavemaisesta häviämisestään kuiskuteltiin yhtä ja toista; toiset arvelivat, että Matsuhairan järvi valkoisille, viileine lotuskukkineen kätki salaisuuden vellovaan helmaansa. Mutta »lotuskukka ei tarinoi», kuten sananlasku sanoo, ja kuinkapa he tietäisivät ja mitäpä he välittäisivät siitä, uiskenteliko tuo rietas gagama, joka heidän isäntäänsä oli niin kauan pauloissaan pitänyt, hymyilevien vesikukkien alla vai eikö?
Nuo suupaltit uskottomat palvelijat kokoontuivat keskustelemaan, miten saisivat isäntänsä lepytetyksi. Genji Negaton johtamina he rohkaisivat lopulta mielensä ja lähtivät Tojin-sanin puheille. Mutta hänen huoneeseensa saavuttuaan he pakenivat heti samaa tietä kuin olivat tulleetkin.