Ilkkunauru seurasi pojan intohimoista huudahdusta, ja joukko alkoi työntyä Tojin-sania kohti, joka seisoi ylempänä heitä, käsivarret ristissä ja rohkeat, vakavat silmät heihin tuikeasti tähdättyinä.
Joku työnsi tulkin etunenään, ja tämä pelkuri, hermostunut mies poloinen joutui isäntänsä kasvojen eteen. Hän koetti turhaan tapailla sanoja ja nieleskellä sitä tuskaa, joka kohosi hänen kurkkuunsa henkeä ahdistaen. Hänen edessään olivat länsimaiden miehen tuikean ivalliset kasvot, joita hän aina oli peljännyt ja kunnioittanut; takana melusi kiihkoisa, tyytymätön kansanjoukko.
Onnettomana ja tutisten hän kertoi Tojin-sanille kansan tuomion. He olivat tulleet vaatimaan hänen käsistänsä kettu-naista. Ellei hän mielisuosiolla velhoa luovuttaisi, piirittäisivät he talon, ryntäisivät sisälle ja raastaisivat tytön väkivalloin hakuunsa. Vinkuen ja rukoillen hän pyysi isäntäänsä viskaamaan talostansa ulos sen likaisen olennon, jota hän suojeli ja turvasi.
Tähän pyyntöön Tojin-san vastasi verkalleen, varovaisesti sovittaen sanansa, että jos hiuskarvakaan katoaisi sen henkilön päästä, jonka hän oli ottanut suojelukseensa, niin koko Fukui joutuisi sellaisen koston alaiseksi, jollaista se ei voinut aavistaakaan. Hän, Tojin-san — heitä paljoa mahtavamman kansan alamainen — oli heidän ruhtinaansa vieras. Kotimaassa olevat ystävät ja tässäkin maassa olevat — jopa itse keisari, joka oli julkisesti pyytänyt hänen tukemaan valistuneita lakiuudistuksia, länsimaiden esikuvan mukaan laadittuja, — tulisivat ankarasti rankaisemaan hänelle — ulkomaalaiselle — tehdyt vääryydet ja loukkaukset.
Kun Negato oli tämän puheen japanilaisille tulkinnut, syntyi väkijoukossa vihainen puheen sorina. Äskeinen, joukon johtajana esiintynyt mies ryntäsi äkkiä voimakkaasti eteenpäin, osottaakseen epäröiville tietä ja esimerkkiä. Hän hypähti puolitiehen niitä portaita, joilla Tojin-san seisoi, ja tempasi esiin miekat, nopeasti kuin kissa kyntensä.
Jokaisen silmä vartioi Tojin-sania. Hän seisoi voimakkaan suorana, jykevä leuka ulospäin työntyneenä. Juuri kun samurain miekka oli koskettamassa häntä, vetäysi hän taaksepäin ja hypähti salamannopeasti ja säälimättömästi ahdistajaansa kohti. Suuret nyrkit heilahtivat nopeammin kuin teräs äsken. Taaksepäin hätkähti samurai; miekat sinkosivat maahan kummastakin kädestä. Huutoa päästämättä hän kaatui ruohoiselle puutarhapolulle.
Tojin-san palasi entiselle paikalleen, katseli joukkoa ja odotteli tyynenä, liikkumatonna, mutta peljättävän ja mahtavan näköisenä.
Seurasi haudan hiljaisuus. Sillä aikaa Nunuki kulki rohkean ja pelottoman pienen ylioppilasarmeijansa kanssa kartanon portista sisälle. Säännöllisin rivein he astuivat eteenpäin, jakautuivat kaikille sivuille ja piirittivät Tojin-sanin asunnon joka taholta.
Ennenkuin samurait aavistivatkaan, olivat nuoret sotilaat ympäröineet heidät neljä kertaa suuremmalla joukollaan. Johtaja makasi maassa liikkumattomana ja heidän edessään seisoi tuikea länsimaiden mies, jättiläismäisessä olennossaan kaikki se voima ja jäntevyys, jonka he vaistomaisesti pitivät länsimaalaiselle kuuluvana.
Yksitellen he alkoivat siirtyä veräjiä kohti, hajautuivat pienempiin joukkoihin ja kulkivat nuorten ylioppilassotilasten rivien ohitse, sanaakaan sanomatta ja riitaa haastamatta.