Käsivarret avautuivat ja tyttö vetäysi pois etsimään pientä juomakulppoa, joka oli hänen vieressään.
Hän salli tytön kohottaa hänen päätään ja asettaa kulpon hänen huulilleen; intohimoisesti hän katseli juodessaan tyttöä yhä.
Tyytyväisenä hän ihaili tämän suloisia kasvonpiirteitä ja huulia, vaikka olikin rauhaton siitä, että hymy oli kadonnut niistä.
Hento, sortunut ääni kuiskasi:
»Ylevä ruoka myös hyvää Tojin-sanille. Mutta katsos! minulla ei ole muuta kuin riisiä! Se on hyvää Tamalle, mutta ei sinulle, Tojin-san!»
Vaikka hän oli niin heikko, nauroi hän iloisesti sille ajatuksellekin, että joku ruoka olisi hänelle sopimatonta ja samalla hyvää tytölle. Herttaisen naurun kuullessaan Taman kasvot elostuivat ja hän huudahti iloisesti:
»Sinä olet tullut paremmaksi! Nyt minä laitan riisiannoksen. On paha, ettei ole muuta. Olen hankkinut sen tuon korkean vuoren rinteellä olevasta temppelistä. Pappi oli liian lihava jaksaakseen juosta perässäni.» Hän nauroi entisellä veitikkamaisella tavallaan.
Tojin-san katseli häntä yhä äänettömänä, ihaillen jokaista liikettä, joka äänenvärettä. Tyttö äänettömyyden tuskastuttamana lisäsi rauhattomasti:
»Minä olen aivan noiden hupsujen karasu'in (korppien) kaltainen, jotka alituisesti ovat äänessä. Anna minulle anteeksi, Tojin-san. En puhu enää kenties — kahteenkymmeneen tuntiin — niin — enkös?»
Ei kukaan ollut koskaan suudellut hänen käsiänsä. Kosketus ja ääni saattoivat hänet ihmettelemään ja pelästymään. Hän veti vaistomaisesti pois kätensä ja piti niitä silmiensä edessä aivan kuin olisi katsellut niihin. Sitten hän kiihkoisasti ja kuin nyyhkyttäen naurahti, ojensi kätensä ja virkkoi: