»Tee vielä niin käsilleni, Tojin-san! Minä pidän siitä.»
Ruumiillisen vaivan ohella ahdisti Tojin-sania sielullinenkin tuska; vakavasti ja lempeästi hän asetti kädet takaisin tytön helmaan.
Tämän valmistama yksinkertainen ateria virkisti häntä ja sen kuluessa tyttö kertoi, miten hän oli edellisenä iltana löytänyt hänet Atago Yaman metsässä. Oli vasta kaksi vuorokautta kulunut siitä kamalasta tapahtumasta, joka heidät molemmat oli karkoittanut pois shirosta koleaan erämaahan. Yhden yön oli Tojin-san ollut sairaana ja kuitenkin tuntui kuin olisi kulunut useita vuorokausia.
Toistensa huutoja he eivät olleet kuulleet. Unta se oli ollut, harhakuuloa. Mutta inhimillistä ääntä selvemmin oli Tama kuullut, sokean tarkalla sisällisellä vaistolla, avunhuutoa vuoriston suojaamaan lymypaikkaansa. Se ei ollut ääntä, vaan sisällisten aavistusten herättämää kutsua. Hän oli laskeutunut varovaisesti alas vuorenrinnettä, etsien ja tunnustellen, ja jumalat olivat hänen askelensa oikeaan ohjanneet. Niin, aivan Tojin-sanin jalkain juureen!
Hän pyysi nöyrästi anteeksi, että oli shiron niin äkkiarvaamatta jättänyt; hän oli tehnyt sen siinä varmassa luulossa, että se oli ainoa keino Tojin-sanin pelastamiseksi. Nyt — nyt hän tahtoi toistaa valansa ja ennen antamansa lupauksen, ettei koskaan enää hylkäisi häntä, ei milloinkaan väistyisi hänen sivultaan. Hän rukoili saada jäädä hänen rinnalleen, vaikkapa hänen pitäisi orjana, nöyrimpänä ja alhaisimpana palvelijana seurata herraansa maailman ääriin.
Tojin-san ei vastannut; niin liikutettu hän oli Taman lempeydestä ja rakastella vaisuudesta. Koko kultaisen iltapäivän hän seurasi tämän pienimpiäkin liikkeitä, vähintäkin mielialan vaihdosta, nautti tytön pehmeitten käsien kosketuksesta, helkkyvästä äänen soinnusta, totteli pienintäkin pyyntöä, ja salli itseään palveltavan kuin olisi hän avuton lapsi ja velhotar hänen äitinsä.
Vähitellen vaikeni sirkkojen raksutus heinikossa, lintujen iloinen viserrys, jopa purojenkin laulun pulputus vaimeni, ja keveä iltatuuli keinutti luonnon suloiseen rauhaan ja sopusointuun. Laaja huntu levisi taivaanrannalta toiselle, peitti auringon ja päivänvalon.
Tama asetti männynhavuisen patjan hänen allensa ja levitti hänen verhokseen pehmeän silkkimanttelin, josta tuntui temppelin uhrisavun tuoksu ja johon oli upeasti koruommeltu jonkun temppelikunnan pyhät tunnusmerkit.
Väsyneenä uinahtaessaan lämpimän, tuoksuvan silkin alle hän tunsi Taman liikuskelevan jalkopuolessa ja kuuli hennon, kuiskaavan äänen hymisevän kuin hyvin kaukaa:
»Sayonara, Tojin-san! Imadzuka!» (Levätkäämme!).