»Silloin sydämmeni nauroi povessani, ja jalat kiidättivät minut noiden vuorien ylitse. En pysähtynyt hetkeksikään, vaikka kuulin hänen äänensä, sillä minua pelotti jälleen. En tiedä, miksi pelkäsin ja arkailin.»
Ääni katkesi. Hän hiipi arasti Tojin-sanin viereen ja kosketti kädellään häntä.
»Sokea näkee tuhansilla sisäisillä silmillä, mutta — paha kyllä! — he eivät näe kahdella silmällä paljon. Kuinka olisin voinut aavistaa, ettei se onneton sen enempää katsonut eteensä?»
Hän värisi ja peitti vavahtelevin käsin kasvonsa.
»Monet monituiset päivät seisoin odotellen sen rotkon reunalla — odotellen vain, Tojin-san, että hän jonakin hetkenä tulisi takaisin rotkon syvästä kuilusta.»
»Elkäämme ajatelko asiaa sen enemmän», virkkoi Tojin-san. »Sinähän olit aivan syytön hänen onnettomuuteensa.»
»Toisinaan johtuu mieleeni», jatkoi tyttö surullisesti, »että kentiespä Fukuin ihmiset ovatkin minun suhteeni oikeassa. Taidan ollakin todella kettu-nainen. Ajattelehan vain, että olen saanut aikaan niin paljon ikävyyksiä — ja kuolemankin niille, jotka ovat minut nähneet. Ja sinullekin, Tojin-san, sinullekin olen tuottanut tuskaa!»
»Et — etpä suinkaan.»
»En tiedä, kuinka tai koska sain ensin kuulla tulostasi. He eivät puhuneet Fukuissa mistään muusta, ja minä olen aina kuuntelemassa, vaikka he eivät näe minua. Joku epämääräinen tunne vakuutti minulle, että sinun tulosi muuttaa koko elämäni. Sen vuoksi odotin, hartaasti odotin koko talven tuloasi.»
Iloinen, veitikkamainen hymy leikki tytön huulilla.