»Et tiennyt», jatkoi hän, »että tulopäivänäsi minäkin olin toivottamassa vieraan tervetulleeksi. En ollut sisällä talossa vaan seisoin ulkona lumessa. En voinut puhua sinulle niinkuin ne toiset, enkä saanut koskettaa kunnioitettaviin käsiisi. Siitä huolimatta olit Tojin-san — niinkuin isänikin. Oi, kuinka iloinen — kuinka riemuinen olin! Vaikka käteni, jalkani, nenäni ja arvoisat korvani olivat paleltua, sittenkin seisoin siellä odotellen. Kun kaikki korkeat vieraat olivat menneet, silloin — silloin oli minun vuoroni huutaa nimesi! To—o—jin-san!»
Häntä puistatti vilunväre.
»Mutta ajattelehan, jos aiheutan sinullekin — kuoleman!»
»Siitä ei ole pelkoa», vastasi Tojin-san vakavasti, »ja vaikkapa niinkin, niin olen kyllin vahva sinun rinnallasi kohtaamaan millaisen vaaran tahansa!»
»Oi, ajatukseni vaeltavat menneisyyteen! Kuulen jälleen isäni äänen — äitini huudon! Käsin kosketan heidän rakkaita ruumiitaan. Kannan heidät Sho Kon Shan mustaan yöhön näillä pienillä käsilläni, minä yksin, ja asetan heidät levolle — hautaansa! Tojin-san! Oi!
Hän kätki kasvonsa Tojin-sanin povea vasten.
»Jospa he tekevät samoin sinullekin!» huudahti hän.
»Omasta puolestani en pelkää», vastasi Tojin-san.
»Voithan erota minusta», sanoi Tama. »Mene takaisin tuota vuoritietä myöten. Ei kukaan puhu kovia sanoja sinulle, jota niin suuresti kunnioitetaan. Minun kanssani joudut ikävyyksiin, vieläpä kenties saat surmasi!»
»Ilman sinua», virkkoi Tojin-san, »on enemmänkin ikävyyksiä, on syvä tuska, kipeä tyhjyys, jota ei enää voi täyttää. Täällä kahden kanssasi, erillään koko maailmasta, pienet kätösesi omissani, silmät sinun huulillasi, voin seista kuolemankin uhkaa vastaan, olla tyytyväinen, onnellisempi kuin koskaan olin kuvitellut voivani ollakaan.»