»Puhut niin kauniita sanoja. Mutta jos jumalat —»
Tama asetti kädet ristiin rinnalle ja sulki rukoillen silmänsä.
»Temmei itashikata kore maku» (taivaan tuomioista ei ole mitään pelastusta), kuiskasi hän hiljaa.
XXIV.
Kolkutus temppelin portille ei ollut kova eikä uhkaava, mutta se oli vaativa ja hellittämätön. Tojin-san veti kettu-naisen niille mutkaportaille, joita kavettiin seitsemän kerrosta ylös torniin.
Kerran ennenkin oli Tama samalla tavalla lähetetty niitä ylös. Silloin oli hän mennyt mielellään, oli juossut nopeasti. Nyt hän ei liikkunut askeltakaan eteenpäin, vaan kääntyi päättävästi Tojin-saniin. Hänen huulillansa väikkyi tähtien tuikkiva hymy. Tyynesti ja arvokkaasti hän asetti kätensä miehen käsiin.
Tojin-san piti niitä hetken omissaan ja katseli kaihoavin silmin tytön kasvoihin. Kolkutus kuului yhä kovemmin, mutta siitä huolimatta tuli hänen mielensä levollisemmaksi.
Hän katseli ihania, loistavia silmiä ja unhotti kaiken muun. Hän ei kuullut äännähdystä, joka oli nyyhkytyksen sekainen intohimon purkaus. Hän ojensi käsivartensa ja syleili häntä. Ensi kertaa hänen huulensa intohimoisesti, nälkäisesti etsivät tytön huulia ja painoivat niihin kuuman suutelon, jota ei kumpikaan elämänijässään tulisi unhottamaan. He eivät nähneet mitään, eivät kuulleet mitään, tunsivat vain, että tämä kiihkeä syleily vihki heidän sydämensä yhteen.
Tämän lemmentunnelman rikkoi lopuksi matala ääni, joka melkein kuiskaten kuului portin ulkopuolelta. He vetäysivät erilleen, pitäen vielä toinen toistaan käsistä.
»Sensei! Sensei! Sensei!»