»Minäkin», sanoi Nunuki spartalaisella uljuudella, »olen valmis näkemään kettu-naisen. Olemme kuulleet ruhtinaamme ja Be-koku-jinin kertovan, että sangen useilla teidän rotunne naisilla on samallainen ihon, hiuksien ja silmäin väri kuin tälläkin tytöllä. Onko niin, arvoisa opettaja?»
Mutta Tojin-san oli ääneti. Hänen kasvonsa olivat muuttuneet tuhkanharmaiksi; käsivarret riippuivat velttoina sivuilla. Hän tuijotti terävästi eteensä, aivan kuin olisi nähnyt aaveen.
XXV.
»Mutta puhuhan minulle kuten ennenkin! Kosketa noilla käsillä — noilla huulilla! Katso ystävällisesti minuun! Arvoisa sydämmeni ja ruumiini ovat kylmät. Ole armollinen ja lämmitä niitä!»
Hän oli seurannut Tojin-sania viettävää nurmikkoa alas, lainkaan välittämättä ylioppilaista, jotka katsellen vakavasti, ihmettelevästi seurasivat häntä.
Hän ei voinut ymmärtää, miksi ei hän enää saanut kävellä Tojin-sanin vieressä, tämän turvaavan käsivarren tukemana ja minkätähden hän ei saanut pitää tätä kädestä ja nojata vettyneitä poskiaan Tojin-sanin rinnoille. Niiden kolmen päivän kuluessa, jotka he olivat jo matkanneet takaisin Fukuihin, näytti Tojin-san karttaneen häntä, aivan kuin olisi häntä peljännyt.
Kerran hän yritti selittääkin tytölle käytöstään, kylmästi ja teeskennellyn välinpitämättömästi.
Asiat olivat nyt kääntyneet, kertoi hän. Kun he olivat kahdenkesken, olivat he pieniä, eksyneitä lapsia, ja kun rauhallinen korpi metsineen oli synnyttänyt heissä outoja unelmia ja mielikuvia, niin olivat he vaeltaneet sokeassa, kultahohtoisessa huumiotilassa. Nyt he olivat heränneet. He olivat palaamassa takaisin kaupunkiin, jossa heidän tuli olla muitten ihmisten kaltaisia ja jossa heidän tiensä hyvin pian eroisivat. Siitä olisi vain hyötyä; sen kyllä Tama jolloinkin ymmärtäisi.
Taman tulisi unhottaa vuoristossa vietetyt hetket, taikka ajatella niitä kuin unta, joka oli päättynyt, kuten hän itsekin oli onnen hetkinä ennustaen lausunut. Ne olivat kaikonneet kuin utu päivän tieltä.
Tama oli itsepintainen ja vääjäämätön. Hän ei tahtonut lähteä eri polkua taivaltamaan — hän ei yksinkertaisesti vain niin tahtonut. Ei, vaikka hänet väkivalloin raastettaisiin erilleen.