Tojin-san oli suunnattomasti väsynyt. Lähetystö toisensa perästä oli käynyt kaupungista hänen luonaan. Niitä oli saapunut jo ennen päivännousua, sillä kuta varhaisemmin japanilainen käy talossa vieraisilla, sitä suurempi on hänen kunnioituksensa.
Korkeaopistosta tuli lähetystöjä, jotka pyysivät hänen jäämään asemilleen Fukuihin, huolimatta hallintojärjestelmäin muutoksista, sillä he lupasivat sovittaa hänen olonsa niin onnelliseksi ja suotuisaksi kuin suinkin mahdollista. Hän kuunteli heidän puheitaan tuikean näköisenä, yrittämättä lainkaan vastata heidän kohteliaisuuksiinsa samalla mitalla. Uusi tulkki oli lähetetty hänen palvelukseensa, ja hänen kauttaan Tojin-san ilmoitti aikovansa yksityiskohtaisemmin harkita asiaa. Aivan heti hän ei voinut mitään päätöstä lausua.
Vihdoin hän oli kahdenkesken Be-koku-jinin kanssa, jonka nimen he olivat antaneet hänen amerikalaiselle ystävälleen, ja tämä oli todellakin, kuten japanilainen nuorukainen oli lausunut, sangen kuuluisa veitsilääkäri ja Tojin-sanin vanha ystävä.
Hän oli pieni, mutta hyvin arvokkaan ja tärkeän näköinen mies, jonka suuret, kirkkaat silmät välkähtelivät vihaisten ja muodottomain kulmakarvain alta. Uusmuotisessa ja vartalonmyötäisessä englantilaisessa puvussaan hän oli yhtä sopimaton ympäristöönsä Tojin-sanin suuressa kammarissa kuin Genji Negaton aikoinaan hankkimat kamalansuuret huonekalutkin.
Lääkäri kuljeskeli edestakaisin huoneessa, tutkistellen kaikkia kapineita ja hypistellen asiantuntijan tavoin japanilaisten tuomia eri lahjoja. Tavantakaa hän silmäsi ystäväänsä, jolla ei kuitenkaan näyttänyt olevan mitään sanomista, vaikka he olivat ensi kerran kahdenkesken pitkistä ajoista.
Amerikalaisella lääkärillä oli keskinkertaista suuremmat järjenlahjat ja hän oli opintoaikoinaan lueskellut hyvin paljon yhtä ja toista muutakin kuin hänen ammattiinsa kuului. Hän oli lueskellut kaikellaista ja se oli jossakin suhteessa muuttunut hänelle pahaksi tavaksi, kuten hän sitä itsekin myöhemmällä ijällään oli ruvennut sanomaan. Hän oli tunteellinen kuin nuori tyttö. Toisinaan hän salpaantui lukkojen taakse, määräten, ettei ketään saanut millään ehdolla laskea sisälle; luultiin hänen silloin olevan syventyneenä jonkun tieteellisen teoksen tutkimiseen, mutta todellisesti hän useinkin istui jonkun rakkauskertomuksen tai sellaisen seikkailuromaanin ääressä, joita tavallisesti vain nuoret henkilöt ahmivat.
Nyt hän tunsi äkkiä muuttaneensa liikuttavan, jännittävän ja todellisesta elämästä riippuvan lemmentarinan ilmapiiriin. Eivät mitkään painetut kertomukset olleet niin kiinnittäneet mieltä kuin tämä kettu-naisen ja hänen ystävänsä välinen lemmensuhde.
Pienen tyttöparan, joka oli kyyryksissään käytävässä, nojaten Tojin-sanin ovea vasten kuunnellen ja odotellen. Tämä elämäntarina oli liikuttava ja sydäntäsärkevä. Be-koku-jin tiesi hyvin, mitä tuo pieni, hyljätty vuorten-olento kaipasi; ja hän tiesi myöskin, minkätähden Tojin-san ei luullut voivansa sitä antaa.
Hän oli tullut Fukuihin pääasiassa senvuoksi, ettei voinut vastustaa kettu-naisen tarinan viehätysvoimaa; Tojin-san oli hänelle siitä lähemmin kirjoittanut. Hänen saavuttuaan olikin tarina muuttunut paljon mielenkiintoisemmaksi kuin hän luulikaan.
Hän tarkasteli ystäväänsä suurin, kirkkain silmin ja näki hänessä paljon puoleensavetävää. Kasvojen ilme oli terävä ja jännittynyt, tuikea ja onneton; hipiä epätasainen ja arvekas. Hänellä oli vallankumouksellisen suu, tiukka, vääjäämätön, melkein katkera. Mutta silmät olivat runoilijan; niissä asui hentomielisyys ja unelmat. Be-koku-jin tekeytyi hyvin välinpitämättömäksi ja yhtäkaikkiseksi, veti tuolin ystävänsä viereen ja istuutui siihen niin mukavaan asentoon kuin saattoi.