»Et sinä tätä juttua vielä ymmärräkään», sanoi Tojin-san alakuloisesti. »Hän on todellakin sellainen, jollaiseksi ihmiset ovat hänet kuvitelleet — melkein toisen maailman olento. Hän on koko elämänsä elänyt mielikuvituksensa ihanimmissa ilmakehissä, ja kun hän on niin kaunis, hyvä ja puhdas, niin on hänen mielestään koko ympäristökin kaunista. Minä olin ensimmäinen, joka kohteli häntä inhimillisesti. Sielunsa silmillä hän on nähnyt minut sellaiseksi, jota meidän on mahdoton kuvitellakaan. Hänen mielestään minä — niin, ajattele, minä! — olen kaunis olento, jolla ei ole mitään vikoja — täydellinen jumala!»
Hän katsoi tuskallisen kiihkoisasti ystäväänsä» hypähti sitten seisaalleen ja alkoi säännöttömin askelin mittailla lattiaa, pysähtyen taas äkkiä toisen eteen.
»En tahdo hänen näkevän minua — milloinkaan! Se ei ole tarpeellista. Pyydän, että viet hänet minun puolestani Tokioon. Sieltä tulee sisareni noutamaan hänet Amerikaan.» Hän hymyili ensi kerran. »Niin ainakin voin hänen puolestaan toimia. Olen saanut oikeuden holhota häntä ja kieltäytynyt pienimmästäkin Echizenin ruhtinaan tarjoamasta avustuksesta, samoin kuin muittenkin. Minulla on varoja — muitakin kuin tuloni; ja mikä minun on, se olkoon hänenkin. En tahdo ketään muita hänen huolenpitäjikseen», lisäsi hän mustasukkaisesti. »Voin antaa hänelle kaikki, mitä hän tarvitsee ja mitä häneltä puuttuu.»
Be-koku-jin tutki sormenpäitänsä, kasvoilla omituinen ilme. Äkkiä hän katsahti Tojin-sania silmiin:
»Jospa jättäisimme silmäleikkauksen sikseen?» sanoi hän.
Tojin-san muuttui valkeaksi kuin palttina, mutta hänen äänensä oli kuitenkin vakava ja väräjämätön vastatessaan:
»Olen perinpohjin pohtinut sitäkin seikkaa, ystävä hyvä, — olen kamppaillut ja kiduttanut sieluani äärimmilleen. Niin ratkaisisi kysymyksen pelkuri. Ja minä olen mies!»
Virkkoi toinen:
»Minä puolestani kieltäydyn toimittamasta leikkausta.»
Tojin-san tuijotti häneen kuin ei olisi uskonut korviaan. Sitten hän laski kätensä niin raskaasti toisen olkapäälle, että tämä heilahti tuolillaan.