»Jos voisit katsoa häntä samoin silmin», vastasi toinen vakuuttavalla totisuudella, »jollaisin minä katselin häntä eilen, niin puhuisit aivan toisin. Lapsiko! totisesti, hän on kärsivä, hyljätty, vavahteleva nuori nainen! Avaa ovesi hänelle, ettei hän luulisi sen ainakaan olevan niin kivisen kuin sydämmesi on!»
XXVII.
»Tama!» Tojin-san avasi viimeinkin oven. Tyttö ei noussut puhuteltunakaan seisaalleen, vaan hiljaa nyyhkien ryömi polvillansa hänen jalkojensa juureen ja nojasi rukoilevasti päänsä Tojin-sanin polvia vasten.
Tämä kumartui tytön puoleen, kädet vapisten, kasvot värähdellen.
Lempeästi hän nosti Taman jaloille ja jätti samalla siihen asentoon.
»Seiso siinä», sanoi hän, »kunnes olen puhunut. Sinun täytyy tehdä aivan niinkuin Be-koku-jin määrää. Hän on kertonut sinun vastustelevan hänen auttamisyrityksiään. Jos minä nyt ilmoitan sinulle, että kaikki tapahtuu minun tahdostani, hyvästä tahdostani, niin lähdetkö silloin hänen kanssansa, lähdethän?»
Tama ojensi kätensä entiseen sokeaan tapaansa ja olisi kyllä ulottunut koskettamaan Tojin-saniin, ellei tämä olisi astunut äänettömästi askeleen taapäin. Tyttö huokasi toivottomasti, huokasi ja nyyhkytti kuin kuritettu lapsi. Katsahdettuaan häneen, tuli Tojin-sanin päättäväisyys yhä järkähtämättömämmäksi. Täten eivät asiat saaneet jatkua; mahdotonta oli antaa tytön jäädä sekä sielultaan että silmiltään sokeaksi. Tämän täytyi tietää totuus.
»Be-koku-jin tahtoo auttaa sinua, Tama. Pian saat näkösi, ja silloin näyttäytyvät kaikki seikat sinulle aivan toisellaisessa valossa. Se, mitä nykyhetkenä pidät kauniina, voikin esiintyä silmissäsi toisellaisena. Esimerkiksi», jatkoi hän vakavasti, »minua luulet nyt toisenlaiseksi kuin todellisuudessa olenkaan. Kasvoni ovat kammottavat. Ne peljästyttävät sinut, kuten ne kerran ennen peljästyttivät erään toisen naisen!»
Vallitsi lyhyt hiljaisuus. Taman suuret ja tummat silmät kiintyivät miehen kasvoihin aivan kuin niissä olisi ollut terve näkövoima.
»Vaikka kaikki muu pysyisi ijäti pimeänä silmieni edessä, niin sinun kasvosi tuntisin — aina — sydämmessäni!» sanoi hän.
»Oi, jospa todellakin näkisit —», vastasi Tojin-san tukahtuneesti, murheellisesti.