Sanaakaan hän ei puhunut, ei vastannut Be-koku-jinin tyynnyttäviin lauseihin eikä Obunin kyyneleisiin ystävyydenosotuksiin, joihin tällainen riemukulku kaupungin katuloitse oli kamarineitsyelle antanut niin hyvän tilaisuuden.
Tuli pimeä, ilma viileni. Oli »kylmän kasteen» aika, jolloin syyskauneuden viimeisetkin rippeet jäykistyivät ja menettivät viehätyksensä.
Kun matkue oli saapunut kaupungin laidalle, alkoivat saattojoukot vähitellen toinen toisensa jälkeen hajaantua, ja kun se oli tullut sen valtatien veräjälle, jota pitkin pitkä matka oli päämäärään kuljettava, silloin erosi viimeinen joukko.
Paitsi Be-koku-jinia ja kamarineitsyt Obunia seurasi matkalle myöskin kolme ylioppilasta, jotka itsetietoisen ylpeinä olivat ryhtyneet henkivartiopalvelukseen. Tusinoittain kantajia ja palvelijoita seurasi myöskin mukana. Matkalla ei pysähdytty ennenkuin auringon viimeiset säteet olivat kerrassaan kadonneet taivaankannelta. Silloin juoksijat saivat levätä. Be-koku-jin laskeusi maahan ja käveli sitten pitkät ajat kädet selän takana ja niska kyömyssä, ahdistavain ajatusten vallassa. Ylioppilaat vetäytyivät syrjään omaan keskuuteensa, katselivat kuiskutellen kuuluisaa lääkäriä ja heittivät salasilmäyksiä velhottareen, jota tähän saakka ei vielä kukaan ollut ilman liikutusta ja myötätuntoa voinut katsella.
Tama istui vakavana matkatuolissaan. Verho oli valahtanut taaksepäin, joten hiukset säteilivät vapaina kuunvalossa. Obun kehotti häntä käymään levolle ja kun hän ei saanut minkäänlaista vastausta, veti hän verhot eteen ja järjesti ajoneuvot yökuntoon. Hän peitti kettu-naisen kuin pienen lapsen huopapeitteisiin ja vetäysi sitten itsekin peittojen alle, vaipuen niin syvään uneen, ettei herännyt koko yönä, vaikka heidän ajoneuvonsa ankarasti tutisivat ja keikkuivat epätasaisella tiellä. Yöstä huolimatta jatkoi matkue kulkuansa Tokioon.
XXIX.
Työhuoneessaan Matsuhairassa Tojin-san istui yksinään. Iltaruoka oli viety koskemattomana takaisin; piippu oli sytyttämättömänä hibachilla, ja läheisellä pöydällä oli Amerikasta tullut posti kirjoineen, sanomalehtineen, avaamatta. Hän katsoa tuijotti jotakin kädessään olevaa esinettä. Se ei ollut kättä isompi, kulunut, repaleinen ja likainen — pieni oljista tehty sandaali! Muuta näkyväistä muistoa hänellä ei ollut velhottaresta. Tämä oli kadonnut niin ulkopuolelle hänen elämänsä kuin sumu katoaa pilviin.
Mitähän mahtoi tyttö ajatella, tuumi hän itsekseen — nyt kun hän tiesi! Yhden ainoan kerran vain he olivat toisensa nähneet leikkauksen jälkeen. Tyttö oli hiipinyt kuin henki hänen huoneeseensa; ei ollut sanaakaan sanonut; oli vain katsonut häneen suurilla, haaveellisilla silmillään. Yhtä äänettömästi kuin oli tullut, hän taas meni. Vastustelematta, tottelevaisesti hän oli lähtenyt Be-koku-jinin mukana. Niin oli Tojin-san tahtonut, niin pyytänyt hänen tekemään. Ja kuitenkin oli pakottava, repivä tuskailtunne häntä itseään kalvanut!
Hän sulki silmänsä ja jättäytyi viimeisen jäljelläolevan mielentyydytyksen valtoihin, ajelehti ajatuksillaan muistojen ulapoille, jossa hän taas näki hänet entisenlaisena, painautuneena hänen rintaansa vasten, sai hengittää kutrien metsäistä tuoksua ja kuulla äänen helkkyvää soittoa.
Ulkona vihelsi tuuli, suhisi lehdettömän puutarhan läpi, sadepisarat putoilivat raskaina ulkoseiniin ja rapisivat alakuloisessa epätahdissa kattopäätyjä vasten. Kuinka yksinäiseltä ja hyljätyltä tuntuikaan tämä feodalisten aikojen yashiki!