Talvi oli taas tulossa. Pian heittäisi valkoinen lumi hyisen vaippansa Matsuhairan kartanon ylle; syntyisi hiljaisuus, haudan äänettömyyttä sietämättömämpi, noiden lumisten vuorien temppelimaille.
Mutta Fukuin kansa tulisi joka päivä hänen luoksensa tiedusteluille, tulisi tehtävineen ja kysymyksineen ja pitäisi häntä oppaanaan sillä kunniakkaalla tiellä, jota he olivat lähteneet astumaan, sillä Uus-Japanin-kuume oli tarttunut koko kansaan ja kulkutautina levinnyt Fukuihinkin. Kunniaa ja suosionosotuksia he antaisivat Tojin-sanille, mainetta ja rikkautta, sillä kansan uudestisyntymisen aikoina olivat sen opettajat profeetoita ja — johtajia! Niin, hänellä oli sellainen elämänura edessään, jollaiseen ei olisi koskaan ollut tilaisuutta siinä suurinnassa, johon kettu-nainen nyt oli viety. Juuri tämän, oli Be-koku-jin lausunut, tulisi hänelle tuottaa lohdutusta ja mielenrauhaa.
Hän nousi epävakaisesti jaloilleen ja nojasi pöytään. Joku oli kolkuttanut ovelle. Hän hymyili vanhaan katkeraan tapaansa.
Mielikuvitus ei voisi enää pettää häntä! Velhotarhan oli jo sangen kaukana, peninkulmien päässä Fukuista, sillä nyt oli sydänyö, ja saattueen oli määrä keskeymättä matkata suurelle valtatielle, joka vei suoraan pääkaupunkiin.
Mutta kolkutusta kuului uudestaan, hiljaa ja varovaisesti kuin pieni lintu arkaillen olisi kosteana yönä räpytellyt siipiään seinää vasten.
Tojin-san kuuli ovea hiljaa raotettavan eikä hän vieläkään liikahtanut.
Oven aukeamaan ilmestyi velhotar arkoine, lumoavine katseineen. Hänen hienoilla, eloisilla kasvoillaan oli vihdoinkin se levollisuuden ja rauhan ilme, joka ilmoittaa vaivaloisen matkan päättyneen.
Matkakaapu valui vettä, ja sadepisarat kimaltelivat hiuksilla ja silmäkulmilla.
Tojin-san ei saanut sanaa suustaan, ei voinut hänen nimeänsäkään lausua. Hän vain tuijotti hämmästyneenä ja lumottuna niinkuin silloin kerran metsässä, herätessään tajuunsa ja havaitessaan tytön henkevät, ilmeikkäät kasvot niin lähellä omiaan.
Velhotar vastasi hänen äänettömään kysymykseensä, joka ei sanoiksi puhjennut: