»Mistä tiedätte, vaikka hän olisikin ihminen?» japanilaisen vuoro oli nyt hämmästyä. Hänen kapeat silmänsä jännittyivät. Ääni muuttui kovaksi. Hän puhui kuin olisi vääjäämättä päättänyt puolustaa esittämiään väitteitä.
»Kaikissa tapauksissa on hän toisellainen kuin me, korkea herra. Ei millään inhimillisellä olennolla voi olla niin pyörryttävää kauneutta. Hän menettelee kaikessa kuin »gaki» ja vielä voimakkaammin. Hän on ilkeä, juonikas, kurillinen ja on huvitettu saadessaan kiduttaa ja pelotella sekä rikkaita että köyhiä, sekä lapsia että näiden vanhempia. Taivaan linnut saapuvat hänen kutsustaan ja seuraavat mihin ikänä hän menee. Villiintyneet koirat ja metsistyneet kissat, vuorien ja rotkojen pedot ovat hänen henkivartijoinaan, jotka kostavat hänelle sattuneet loukkaukset. Hänen kotinsa on Sho Kon Shan hautojen luona ja asuntona Tokiwan temppeli, jonka ihmiset ovat hyljänneet ja jumalat kironneet.»
Tojin-san liikahti, seuraten kertomusta suuremmalla mielenkiinnolla.
»Kamala 'kettu-naisenne' asuu siis temppelissä!» huudahti hän huvitettuna.
»Niin, aivan niin, ylhäisyytenne», myönsi japanilainen alakuloisesti. »Hänen äitinsä oli Niino Ama (toisluokkainen jalo nunna), ylhäisen ruhtinaamme sukulainen. Hän rikkoi Buddha-jumalalle vannomansa valan ja häpäisi temppelin. Jumalat kostivat hänen sikiöllensä, antaen sille ruumiin, mutta ei sielua — ainoastaan ketun sielun. Hän on saastainen eikä minkään puhtaan olennon pidä häneen katsoa eikä koskea häntä.»
Tojin-san istui suorana, ajatuksissaan pitäen alahuulta peukalon ja etusormen välissä.
»Velhottarenne mahtaa olla hyljätty olento, joka on ikänsä saanut elää yksin, omaa omituista elämäänsä?»
»Hän eli kymmenenteen ikävuoteensa saakka vihattujen vanhempiensa kanssa, kunnes muuan kiertelevä miesjoukkue hävitti temppelin tulella ja miekalla. »Kettu-naisen» vanhemmat saivat ansaitsemansa kuoleman; heidät revittiin kappaleiksi suuren Shakan alttarin ääressä.»
Daimion virkamies vaikeni, ja hänen mustat silmänsä kiiluivat intohimon tulta. Sitten hän jatkoi vilkkaammin:
»Buddhan tiet ovat ihmeelliset. Kuinkapa olisivat surman miehet voineet aavistaa, että Shaka kääntäisi heitäkin kohtaan kostonsa, koska olivat häväisseet hänen alttarinsa saastaisella verellä. Tämän häväisyn jälkeen on kaupunkimme historia ollut veren ja köyhyyden kirjanpitoa. Jotkut luulevat maakunnan olevan tuhoon tuomitun. Toiset, jotka katselevat asioita valoisammin, selittävät, että se vain on synnytystuskissaan ja että sen kehitys kohoaa vielä entiseen loistoonsa.»