Kun Marsyas "riistettiin jäsentensä tupesta" — della vagina delle membre sue, käyttääkseni yhtä Danten kauheimmista Tacituksen omaisista lauseparsista — niin hänen laulunsa oli vaiennut, sanoivat kreikkalaiset. Apollo oli voittanut. Lyyra oli voittanut huilun. Mutta ehkäpä kreikkalaiset erehtyivät. Minä kuulen usein Marsyaksen huudon nykyaikuisessa taiteessa. Baudelairella se on katkera, Lamartinella suloinen ja valittava, Verlainella salaperäinen. Se piilee Chopinin musiikin hillityissä sulatuksissa. Se esiintyy siinä tyytymättömässä ilmeessä, joka kummittelee Burne-Jonesin naiskasvoissa. Myöskin Matthew Arnoldilla, jonka laulu Callicleesta kertoo meille "suloisen, houkuttelevan lyyran triumfeista" ja "mainehikkaasta lopullisesta voitosta" niin lyyrillisestä kauneudesta loistavin sävelin, — hänelläkin on sitä varsin paljon; epäilyksen ja rauhattomuuden kiihkeästä pohjasävelestä, joka asuu hänen sävelissään, ei Goethe eikä liioin Wordsworth voineet häntä vapauttaa, vaikka hän seurasi kumpaistakin vuorossansa, ja kun hän tahtoo surra _Thyrsis_tä, tai laulaa Mustalais-ylioppilaasta, niin hänen täytyy tarttua huiluun saadakseen ilmi sävelmänsä. Mutta vaikenipa frygiläinen fauni tai ei, minä en voi vaieta. Ilmaisu on minulle yhtä välttämätöntä kuin lehdet ja kukat noille mustille puunoksille, jotka näkyvät vankilan muurin yläpuolelta ja levottomasti liikkuvat tuulessa. Minun taiteeni ja maailman välillä on nyt leveä kuilu, mutta taiteen ja minun välilläni sitä ei ole. Ainakin minä toivon, ettei sitä ole olemassa.
Jokaiselle meistä on määrätty erilaiset kohtalot. Minun osakseni on tullut julkinen häväistys, pitkä vankeudenaika, kärsimystä, köyhyyttä ja häpeää, mutta minä en ole sen arvoinen — en ainakaan vielä. Muistan, että minulla oli tapana sanoa, että luulin voivani kestää todellista murhenäytelmää, jos se tulisi minun luokseni purppuravaipassa ja jalon surun naamiossa, mutta että nykyajan pahin vika oli siinä, että se puki murhenäytelmän huvinäytelmän verhoon, jotta suuret tosiasiat muuttuivat jokapäiväisiksi tai tyylittömiksi. Tämä pitää täydellisesti paikkansa nykyaikaan nähden. Ja ehkäpä olevien olojen laita on ollutkin sellainen. On sanottu, että marttyyrius on aina katselijasta tuntunut kehnolta. Yhdeksästoista vuosisata ei ole mikään poikkeus säännöstä.
Kaikki minun murhenäytelmässäni on ollut inhottavaa, kehnoa, vastenmielistä, tyylitöntä; yksin meidän pukummekin tekee meidät luonnottomiksi. Me olemme surun klovneja, joiden sydän on murtunut. Meidän tulee herättää ihmisissä huumorin tunnetta. Marraskuun 13:na p. 1895 minut tuotiin tänne Lontoosta. Kello kahdesta puoli kolmeen sinä päivänä minun täytyi seisoa Clapham Junction aseman keskisillalla vangin puvussa ja käsiraudoissa kaikkien nähtävänä. Minut oli otettu pois sairashuoneosastolta ilmoittamatta minulle siitä edeltäpäin. Kaikista mahdollisista olennoista olin minä enimmin groteski. Kun ihmiset näkivät minut, niin he nauroivat. Jokainen juna, joka tuli asemalle, lisäsi katselijajoukkoa. Ei mikään voinut hillitä heidän iloansa. Se tapahtui tietysti ennenkuin he tiesivät kuka minä olin. Kun he saivat sen tietää, niin heidän naurunsa vain yltyi. Puolen tuntia minä seisoin siinä harmaassa marraskuun sateessa, pilkkaavan roskaväen keskellä.
Kokonaisen vuoden aikana tämän jälkeen minä itkin joka päivä samaan aikaan ja yhtä kauan. Se ei ole niin traagillista, kuin miltä se voi kuulua. Niille, jotka ovat vankeudessa, ovat kyyneleet jokapäiväisen kokemuksen osana. Päivä vankeudessa, jona ei itke, on päivä, jolloin sydän on kova, eikä päivä, jolloin sydän on onnellinen.
Mutta nyt minä todellakin rupean säälimään enemmän niitä, jotka nauroivat kuin itseäni. Tietysti en silloin, kun he näkivät minut, seisonut piedestalillani, vaan häpeäpaalussa. Mutta ainoastaan mielikuvitukseton luonne tuntee mielenkiintoa piedestalilla seisovaa ihmistä kohtaan. Piedestali voi olla hyvin epätodellinen kapine. Häpeäpaalu on hirveää todellisuutta. Heidän olisi myös pitänyt ymmärtää tulkita surua paremmin. Olen sanonut, että surun alla piilee aina surua. Olisi vieläkin viisaampaa sanoa, että surun alla aina piilee sielu. Ja pilkata sielua, joka kärsii, on julmaa. Elämän ihmeellisen yksinkertaisessa taloudessa ihmiset saavat vain takaisin sen, minkä he itse ovat antaneet, ja jollei ihmisellä ole kylliksi mielikuvitusta tunkeutuakseen ulkokuoren läpi ja tunteakseen sääliä, mitäpä muuta hänen osakseen voisi tulla kuin pilkan sääliä?
Minä puhun mielentilastani muuton aikana vain siksi, että käsitettäisiin, kuinka vaikea minun on ollut tuntea mitään muuta kuin katkeruutta ja epätoivoa rangaistukseni johdosta. Minun täytyy sittenkin koettaa, ja silloin-tällöin on minulla hetkiä, jolloin mieleni on alistuvainen ja nöyrä. Koko kevät voi olla kätkettynä pieneen silmukkaan, ja leivon alhaalla maaperässä oleva pesä voi sisältää riemun, joka on monien rusottavien aamunsarastusten airueena. Ja samalla tavalla ehkäpä se elämän kauneus, joka vielä on minulle varattuna, piilee jossakin alistumisen ja nöyryytyksen hetkessä. En voi muuta kuin jatkaa oman kehitykseni rataa sekä ottamalla vastaan kaiken mikä minua kohtaa, tehdä itseni sen arvoiseksi.
Ihmisillä oli tapana sanoa minusta, että olin liiaksi individualisti. Minun pitää tulla vieläkin enemmän individualistiksi, kuin mitä koskaan olen ollut. Minun täytyy saada vielä paljoa enemmän omasta itsestäni kuin ennen, ja vaatia vähemmän maailmalta kuin koskaan ennen. Tosiaankin, minun perikatoni ei johtunut liian suuresta elämän individualismista, vaan pikemmin liian pienestä. Ainoa häpeällinen, anteeksiantamaton ja kaikkina aikoina moitittava teko minun elämässäni oli se, että saatoin vedota yhteiskuntaan apua ja suojelusta anoen. Sellainen vetoaminen olisi individualistin kannalta katsoen ollut kylläkin paha, mutta millä tätä tekoa koskaan voidaan puolustella? Tietysti kun kerran olin saattanut liikkeelle yhteiskunnan voimat, niin yhteiskunta kääntyi minua vastaan ja sanoi: "Oletko koko elämäsi ajan vastustanut minun lakejani ja nytkö vetoat näihin samoihin lakeihin saadaksesi suojaa? Saat nähdä, miten nämät lait toimivat täydellä voimallaan. Saat alistua niiden alle, joihin olet vedonnut!" Tuloksena on se, että istun vankeudessa. Varmaankaan ei kukaan ole sortunut niin häpeällisesti, eikä niin häpeällisten välikappaleiden kautta kuin minä.
Poroporvarillinen aines elämässä ei ole taiteen ymmärtämisen puutetta. Viehättävät ihmiset, sellaiset kuin kalastajat, paimenet, kyntömiehet, talonpojat ja muut sen kaltaiset, eivät tiedä mitään taiteesta, ja he ovat sittenkin maan suola. Se on poroporvari, joka ylläpitää ja auttaa raskaita, taipumattomia, sokeita, koneellisia yhteiskunnan voimia, ja joka ei tunne liikevoimaa, kun hän kohtaa sen ihmisessä tai liikkeessä.
Ihmiset arvelivat minun tehneen pahoin, kun istuin pöytään elämän huonojen ainesten kanssa ja kun minulla oli huvia heidän seurastaan. Mutta siltä kannalta kuin minä elämän taiturina katselin niitä, olivat ne erinomaisen vaikuttavia ja kiihoittavia. Vaara oli jo puoleksi jännitystä… Minun paikkani taiteilijana oli Arielin rinnalla. Minä aloin painiskella Calibanin kanssa…
Eräs hyvä ystäväni — kymmenvuotinen ystäväni — kävi minua tervehtimässä joku aika sitten ja sanoi, ettei hän uskonut sanaakaan siitä, mistä minua syytettiin, ja hän tahtoi sanoa minulle, että hän uskoi minun olevan aivan viattoman ja vain pahanilkisen salaliiton uhrin. Minä purskahdin itkuun, kun hän sen sanoi, ja vakuutin hänelle, että vaikka suoranaisissa syytöksissä olikin paljon väärää ja sellaista, jota pahansuovat ihmiset olivat hartioilleni kasanneet, niin oli minun elämäni ollut täynnä luonnottomia nautintoja, ja jollei hän tunnustanut tätä tosiasiaa eikä sitä täysin ymmärtänyt, niin emme enää voisi olla ystäviä, emmekä seurustella yhdessä. Se oli hirveä isku hänelle, mutta me olemme ystäviä, enkä ole voittanut hänen ystävyyttänsä valheellisilla keinoilla. Totuuden sanominen on tuskallista, mutta vieläkin pahempi on valhetella.