Kun asiani viimeisen kerran oli oikeuden edessä esillä, niin minä istuin syytettyjen penkillä ja kuuntelin Lockwodin musertavaa syytöstä; se oli ikäänkuin palanen Tacitusta tai Dantea, aivankuin joku Savonarolan palopuheista Rooman paaveja vastaan. Minua inhotti se, mitä minun korvani kuuli. Silloin äkkiä välähti aivoissani: "Kuinka suurenmoista se olisi, jos itse sanoisit kaikkea tätä itsestäsi!" Samalla ajattelin: se mitä ihmisestä sanotaan, ei merkitse mitään, kaikki riippuu vain siitä, kuka sen sanoo. Ihmisen suurin hetki on se, jolloin hän polvistuu tomuun, lyö rintoihinsa ja tunnustaa kaikki elämänsä synnit…

Tunnevoimat ovat, niinkuin sanon jossakin kohtaa kirjassani Intentions (Aikomuksia) yhtä rajoitettuja alaltaan ja kestävyydeltään, kuin tyypillisen energian voimat. Pikariin ei mahdu enempää kuin juuri se määrä, jota varten se on tehty vaikka kaikki Bourgognen purppuranpunaiset viiniastiat täytettäisiin aivan reunojansa myöten viinillä, ja viininkorjaajat seisoisivat polviaan myöten rypäleitten keskellä Espanjan viinimäissä. Ei mikään erehdys ole tavallisempi kuin se luulo, että muka ne, jotka ovat syypäät suuriin murhenäytelmiin, myös itse tuntisivat sellaisia tunteita, jotka seuraavat traagillisen tunnelman mukana: ei mikään erehdys ole vaarallisempi, kuin tuollainen oletus. Marttyyri tuliverhossansa voi nähdä Jumalan kasvot, mutta sille, joka kerää risukimput ja kohentaa kekäleitä, ei koko näytös merkitse sen enempää kuin härän teurastaminen teurastajalle, tai puun kaataminen hiilienpolttajalle metsässä, tai kukan taittuminen niittäjälle. Suuret intohimot ovat suuria sieluja varten, ja suuria tapauksia voivat vain ne nähdä, jotka ovat samalla tasolla kuin nekin.

* * * * *

Taiteen näkökannalta katsoen en tiedä mitään koko draamallisessa kirjallisuudessa, joka todistaisi herkempää huomiokykyä kuin Shakespearen kuvaamat Rosencrantz ja Guildenstern. Ne ovat Hamletin yliopistotovereita. Ne ovat olleet hänen ystäviänsä. Ne muistuttavat hänelle yhteisiä iloisia päiviä. Sinä hetkenä, jolloin he näytelmässä kohtaavat hänet, hän hoippuu taakan alla, joka hänen luonteiselleen miehelle on sietämätön. Kuolleet ovat aseissa nousseet haudastansa pakoittaakseen hänelle tehtävän, joka samalla on hänelle sekä liian suuri että liian halpa. Hän on uneksija, ja nyt häntä käsketään ryhtymään toimintaan. Hänellä on runoilijan luonne, ja hänen on pakko taistella tuota yleistä syyn ja seurauksen toisistaan riippuvaisuutta vastaan, jokapäiväisen elämän todellista hahmoa vastaan, josta hän ei tiedä mitään, eikä sen ihanteellista olemusta vastaan, josta hän tietää niin paljon. Hänellä ei ole aavistustakaan siitä, mitä hänen tulee tehdä, ja hänen hulluutensa on siinä, että hän tekeytyy hulluksi. Brutus käytti hulluutta viittanaan peittäen sillä aikeensa miekan, tahtonsa tikarin, mutta Hamletin hulluus on vain naamio, jonka tulee salata heikkoutta. Panemalla toimeen ilveilyjä ja sanomalla sukkeluuksia hän toivoo saavansa aikaan viivytystä. Hän leikittelee teon kanssa niinkuin taiteilija leikittelee teorialla. Hän tekee itsensä omien tekojensa vakoojaksi ja kuunnellessaan omia sanojaan hän tietää, että ne ovat vain sanoja, sanoja, sanoja. Sen sijaan, että hän koettaisi olla oman historiansa sankari, hän koettaa olla oman murhenäytelmänsä katselija. Hän epäilee kaikkea, myös itseänsä, eikä hänen epäilyksensä auta häntä sittenkään, sillä se ei johdu skeptisyydestä, vaan murtuneesta tahdosta.

Kaikesta tästä ei Guildenstern eikä Rosencrantz ymmärrä mitään. He kumartavat ja imartelevat ja hymyilevät, ja mitä toinen sanoo, sen toinen kaikuna toistaa heikolla äänellä. Kun Hamlet vihdoin on näytelmässä esiintyvän näytelmän ja hyppivien nukkien kautta "kuninkaan omantunnon ansaan vienyt" ja karkoittanut onnettoman miehen kauhun vallassa valtaistuimeltaan, niin Guildenstern ja Rosencrantz eivät näe hänen käytöksessään muuta kuin kiusallista hovietiketin rikkomista. Niin syvällisesti he kykenevät "tarkastamaan elämän näytelmää oikeilla tunteilla". He ovat aivan lähellä hänen salaisuuttansa, eivätkä tiedä siitä mitään. Eikä siitä mitään hyötyä olisi vaikka sen heille sanoisikin. He ovat niitä pieniä pikareita, joihin mahtuu vain määrätty mittansa, eikä sen enempää. Lopussa viitataan siihen, että he joutuvat kiinni toiselle viritettyyn, sukkelaan ansaan, että heitä on kohdannut tai voi kohdata väkivaltainen ja äkillinen kuolema. Mutta sellainen traagillinen loppu, vaikkapa siihen Hamletin huumorin kautta on tullutkin hiukan komedian yllätystä ja oikeuden jakoa, ei ole tosiaankaan heidän kaltaisiaan varten. He eivät koskaan kuole. Horatio, jonka määränä on "kertoa maailmalle Hamletin teot oikein", hän, joka

"— heittää hetkeks taivaan autuudet, jää tähän kolkkoon, kurjaan mailmahan",

hän kuolee, mutta Guildenstern ja Rosencrantz ovat yhtä kuolemattomia kuin Angelo ja Tartuffe, ja ne olisivat asetettavat heidän rinnalleen. He edustavat sitä, mikä nykyajan elämässä vastaa antiikin ystävyydenihannetta. Sen, joka kirjoittaa uuden De Amicitia (Ystävyydestä) teoksen, tulee keksiä heille oma lukunsa ja ylistää heitä tusculumilaisella proosalla. He ovat tyyppejä, jotka ikuisesti pitävät paikkansa. Jos heitä moittii, niin osoittaa se ymmärtämisen puutetta. He ovat vain ulkopuolella omaa ilmapiiriänsä: ei muuta. Sielun ylevyys ei ole tarttuvaa. Jalot ajatukset ja tunteet ovat eristetyt pelkän olemassaolonsa kautta.

Minä pääsen vapaaksi, jos kaikki käy hyvin, toukokuun lopussa, ja toivon heti voivani lähteä johonkin pieneen ulkomaalaiseen rannikkokylään Robbien ja More Adeyn kanssa.

Meri, niinkuin Euripides sanoo yhdessä Iphigenia näytelmistään, huuhtoo maailman tahrat ja haavat.

Toivon saavani olla ystävieni kanssa ainakin kuukauden päivät, jotta pääsisin taas rauhaan ja tasapainoon, ja jotta sydämeni levottomuus vähenisi ja mielentilani tyyntyisi. Minä kaipaan kiihkeästi kaikkea sitä, mikä on suurta, yksinkertaista ja alkuperäistä, niinkuin merta, joka minulle on yhtä paljon äiti kuin maakin. Minusta tuntuu, että me kaikki katselemme liiaksi luontoa, emmekä elä kyllin sen yhteydessä. Minun mielestäni kreikkalainen käsitys oli paljoa terveempi. He eivät koskaan puhuneet auringonlaskusta, eivätkä väitelleet siitä, olivatko varjot ruohistossa todellakin malvanvärisiä vai ei. Mutta he näkivät, että meri oli uimaria varten ja hiekka juoksijan jalkoja varten. He rakastivat puita sen siimeksen vuoksi, jonka ne loivat, ja metsää hiljaisuuden vuoksi sydänpäivällä. Viinitarhan työmies pani päähänsä murattiseppeleen varjoksi auringonsäteiltä, kun hän kumartui nuorten taimien yli, ja taiteilijalle ja atleetille, noille molemmille tyypeille, jotka Kreikka meille on antanut, sidottiin seppeleitä karvaan laakerin lehdistä ja villistä persiljasta, joista muuten ei ihmisellä olisi ollut mitään hyötyä.