Viikkoa myöhemmin minut muutettiin tänne. Vieläkin kolme kuukautta kuluu, niin minun äitini kuolee. Ei kukaan voi tietää, kuinka syvästi minä häntä rakastin ja kunnioitin. Hänen kuolemansa oli minulle hirveä; mutta minä, joka ennen kokonaan hallitsin kieltä, en löydä sanoja, millä tulkita tuskaani ja häpeääni; en koskaan edes silloin kuin seisoin taiteilijavoimani korkeimmalla kukkulalla, olisi voinut kylliksi arvokkaihin sanoihin pukea niin pyhää tuskaa, en loihtia esille sulosointua, joka olisi ollut kyllin ylevä tulkitsemaan suruni traagillisuutta. Äitini ja isäni olivat antaneet minulle perinnöksi nimen, jonka he olivat kohottaneet arvoon ja kunniaan, ei yksin kirjallisuuden, taiteen, muinaistieteen ja luonnontieteen alalla, vaan oman maani historiassakin, sen kansallisessa kehityksessä. Minä olin ikiajoiksi häväissyt tämän nimen. Minä olin saattanut sen herjaussanaksi huonojen ihmisten suuhun. Minä olin laahannut sen lokaan. Minä olin antanut sen raakuudelle alttiiksi ja heittänyt sen hulluille, jotka leimasivat sen hulluudeksi. Mitä minä silloin kärsin ja yhä vieläkin kärsin, sitä kynä ei voi kirjoittaa eikä sitä voi paperille painaa. Minun vaimoni, joka aina oli ystävällinen ja hyvä minulle, matkusti, niin sairas kuin hän olikin, tuon pitkän matkan Genovasta Englantiin, jotta hän itse, eivätkä mitkään välinpitämättömät huulet, saattaisi minulle sanaa tästä korvaamattomasta, äärettömästä tappiosta. Minä sain vastaanottaa myötätuntoisuuden osoituksia kaikilta, jotka tunsivat vielä ystävyyttä minua kohtaan. Vieläpä henkilöt, jotka eivät olleet tunteneet minua personallisesti, kirjoittivat ja pyysivät, kuullessaan siitä uudesta surusta, joka oli minua kohdannut, että heidän osanottonsa tulisi minulle jollakin tavalla ilmituoduksi…
Kolme kuukautta kuluu taaskin. Kertomus minun jokapäiväisestä käytöksestäni ja työstäni, joka riippuu koppini oven ulkopuolella ja johon minun nimeni ja tuomioni on kirjoitettu, sanoo minulle että on toukokuu…
Rikkaus, nautinto ja menestys voivat olla rosopintaisia ja karheasyisiä, mutta suru on herkin kaikesta mikä on luotu. Ei ole mitään koko ajatuksen maailmassa, jolle suru ei värähtelisi tuskaisin, kiihkein sykähdyksin. Hienoksi taottu kultalehti, joka osoittaa sellaisten voimien suuntaa, joita ei voi silmin nähdä, on siihen verrattuna karkea. Se on haava, joka vuotaa verta joka kerta kun joku muu kuin rakastava käsi sitä koskettelee, ja silloinkin se vuotaa verta, vaikkei tuskasta.
Missä suru on, siellä on pyhä paikka. Kerran vielä ihmiset ymmärtävät mitä se merkitsee. He eivät tiedä mitään elämästä, kunnes he sen tekevät. Robbie ja hänen kaltaisensa luonteet voivat sen käsittää. Kun minua kuljetettiin vankilastani konkurssioikeuden eteen kahden poliisin välissä, niin Robbie odotti pitkässä käytävässä, jotta hän tuon suuren joukon edessä, joka vaikeni nähdessään niin liikuttavan ja yksinkertaisen teon, saattaisi nostaa minulle hattuansa, kun minä käsiraudoissa ja kumarassa kuljin hänen ohitsensa. Pienemmistäkin teoista ihmiset ovat päässeet taivaasen. Sellaisessa mielentilassa ja sellainen rakkaus sydämessään pyhimykset polvistuivat pestäkseen köyhien jalkoja tai pysähtyivät suudellakseen spitalitautista poskelle. En ole koskaan sanonut hänelle sanaakaan sen johdosta. En tiedä vielä nytkään, tokko hän tiesi minun edes huomanneen hänen tekoansa. Sellaisesta teosta ei voi muodollisesti kiittää, muodollisilla sanoilla. Minä säilytän sitä sydämeni aarreaitassa. Minä talletan sitä siellä kuin salaista velkaa, ja iloitsen ajatellessani, etten koskaan voi sitä maksaa takaisin. Se on balsamoitu monien kyynelten myrrhamilla ja narduksella. Silloin kuin viisaus ei ole voinut antaa minulle mitään, kun filosofia on ollut hedelmätöntä ja kaikkien niiden aforismit ja lauseparret, jotka ovat koettaneet lohduttaa minua, ovat vain muuttuneet tomuksi ja tuhaksi minun suussani, niin tämän pienen suloisen, äänettömän rakkaudenteon muisto on avannut minulle kaikki armeliaisuuden lähteet: saattanut erämaan puhkeamaan kukkaan kuin ruusun, vapauttanut minut kolkon maanpakolaisen katkeruudesta ja saattanut minut sopusointuun maailman haavoittuneen, murtuneen ja suuren sydämen kanssa. Kun ihmiset kykenevät ymmärtämään ei yksin sitä, kuinka kaunis tuo Robbien teko oli, vaan myöskin miksikä se merkitsi ja aina tulee merkitsemään minulle niin paljon, silloin ehkä he käsittävät myöskin, millä tavalla ja millä mielellä heidän pitäisi lähestyä minua.
Esikoisteoksen, jonka nuori mies elämän keväänä lähettää maailmaan, tulee olla kuin keväinen kukka, kuin orapihlaja Oxfordin niityllä tai kuin kevätesikko Cumnerin kentillä. Sitä teosta ei saa raskauttaa kauhea, tärisyttävä murhenäytelmä, eikä kauhistuttavat, tärisyttävät herjaukset. Jos olisin antanut nimeni toimia jonkun kirjan airueena, niin olisi se ollut suuri taiteellinen erehdys. Se olisi asettanut koko teoksen väärään ympäristöön, ja ympäristö painaa paljon nykyaikuisen taiteen vaa'assa. Nykyaikuinen elämä on kokoonpantu yhtymyksestä ja suhteellisuudesta; nämät ovat sen määräävät tuntomerkit. Voidaksemme esittää edellisiä tarvitsemme ympäristön ja sen hienot vivahdukset, viittaukset, sen ihmeelliset perspektiivit; jälkimäinen vaatii taustaa. Sen vuoksi plastiikka ei ole enää kuvaamataidetta, mutta sitä on musiikki, ja kirjallisuus on, on ollut ja tulee olemaan kuvaamataidetta par exellence.
Joka neljännesvuosi Robbie lähettää minulle yleiskatsauksen kirjallisiin uutuuksiin. Ei mikään voi olla mieltäkiehtovampaa kuin hänen kirjeensä, niin henkevästi ja taitavasti ne ovat sommiteltuja ja sulavasti ja luontevasti kirjoitettuja. Ne ovat todellisia kirjeitä: tuttavallisia keskusteluja kahdenkesken; niillä on kaikki ranskalaisen koserian edut; osoittaakseen ihailuaan minulle hienotunteisella tavalla hän vetoaa milloin terävänäköisyyteeni, milloin perinnäisen kauneuden- ja kultuurinharrastukseeni, ja hän muistuttaa minun mieleeni lukemattomin eri tavoin, että minä kerran muitten mielestä olin arbiter elegantiaram, auktoriteetti taiteellisissa tyylikysymyksissä, niin, vieläpä muutamille korkeinkin auktoriteetti. Sillä tavalla hän osoittaa, että hänellä on ei ainoastaan sydämen hienotunteisuutta, vaan myöskin kirjallista hienotunteisuutta. Hänen kirjeensä ovat olleet minulle yhdyssiteenä ihanaan, epätodelliseen taidemaailmaan, jossa minä kerran olin kuningas ja olisin sinä pysynytkin, jollen olisi antanut viekoitella itseäni intohimojen törkeään, epätäydelliseen maailmaan, jossa aisti ei ole valikoiva eikä nautinnonhimolla ole rajoituksia…
Muut surkuteltavat olennot, jotka ovat heitetyt vankeuteen ja joilta on riistetty tämän maailman kauneus, saattavat, ainakin jossakin määrin, olla enää pelkäämättä maailman pahimpia ansoja, sen katkerimpia nuolia. He voivat piiloutua kammionsa pimeyteen ja luoda häpeästänsä jonkinmoisen loukkaamattoman pyhyyden. Maailma on saanut tyydytyksensä, maailma jatkaa kulkuaan; he saavat rauhassa kärsiä. Niin ei ole minun laitani. Toinen nöyryytys toisensa jälkeen on minua väijyen kolkuttanut vankilan ovelle. Ovet ovat avatut selkoselälleen nöyryytykselle ja annettu sen astua sisään. Minun ystäväni ovat tuskin tai eivät ollenkaan saaneet lupaa käydä minun luonani. Mutta minun vihollisillani on aina ja esteettömästi ollut vapaa pääsö. Molemmilla kerroilla, jolloin minun oli pakko astua konkurssioikeuden eteen ja sitäpaitsi kahdesti muulloin, jolloin minua julkisesti kuljetettiin toisesta vankilasta toiseen, annettiin minut sanomattoman halventavissa oloissa alttiiksi ihmisjoukon katseille ja pilkalle. Kuolemanlähetti on tuonut minulle sanomansa ja taas lähtenyt luotani; aivan yksinäni, erillään kaikesta siitä, joka olisi voinut lohtua tuoda tai lieventää suruani, on minun täytynyt kantaa sitä kurjuuden ja omantunnonvaivojen sietämätöntä tuskaa, jonka äitini muisto herätti henkiin. Tuskin aika oli lieventänyt tämän haavan kiihkeimmän poltteen (täysin umpeen se ei koskaan voinut mennä) — niin kirjoitutti vaimoni minulle asianajajallaan katkeria, epäystävällisiä, luotansakarkoittavia kirjeitä. Köyhyys uhkaa minua, ja samalla se käännetään syytökseksi minua itseäni vastaan. Sitä olisin kuitenkin voinut kantaa. Voin tottua sellaiseen, mikä on vielä pahempaa. Mutta molemmat lapseni ovat riistetyt minulta laillista tietä. Se on tuottanut minulle ääretöntä tuskaa, sanomatonta katkeruutta, rajatonta surua, josta en koskaan voi päästä eroon. Että laki voi määrätä jotakin sellaista ja ottaa vastatakseen sellaisesta teosta, että se voi eroittaa minut omista lapsistani: se ajatus herättää minussa kauhua. Sen rinnalla vangin häpeä on vähäinen. Kuinka minä kadehdin noita toisia miehiä, jotka minun kanssani kulkevat edes-takaisin vankilapihalla! Heidän lapsensa — siitä olen varma — odottavat heitä, odottavat heidän kotiintuloansa, ja tuhlaamalla tuhlaavat heille hellyyttä.
Köyhät ovat viisaita, he ovat armeliaampia, ystävällisempiä, tunteellisempia kuin me. Heidän mielestään vankila on murhenäytelmä miehen elämässä, onnettomuus, kohtalo, joka vaatii toisten myötätuntoisuutta. Vanki on heidän kielellään yksinkertaisesti vain ihminen, joka on "joutunut onnettomuuteen". Sitä lausepartta he aina käyttävät, ja tuossa lauseparressa on rakkauden täysi totuus. Ihmisten laita meidän asemassamme on toinen. Minulla ja minun kaltaisillani on tuskin oikeutta ilmaan ja aurinkoon. Meidän läsnäolomme pilaa toisten ilon. Me olemme vastenmielisiä vieraita mihin ikänä me menemme. Me emme saa palata takaisin maailmaan varjojen valtakunnasta. Meidän omat lapsemme riistetään meiltä. Nämät suloiset yhdyssiteet meidän ja ihmiskunnan välillä ovat katkaistut. Me olemme tuomitut yksinäisyyteen, sillä aikaa kuin meidän poikamme vielä elävät. Meiltä kielletään se ainoa mikä voisi parantaa ja kohottaa meitä, se mikä voisi parantaa haavoittuneen sydämen ja tuoda rauhaa tuskaakärsivälle sielulle…
Minun täytyy sanoa itselleni, että itse syöksen itseni turmioon ja ettei ketään, ei suurta eikä pientä, voi syöstä turmioon muuta kuin hänen oman kätensä kautta. Olen aivan valmis sitä tunnustamaan. Minä koetan tunnustaa sitä, vaikka sitä ei uskottaisikaan tällä hetkellä. Tämän säälimättömän syytöksen minä heitän säälittä itseäni vastaan. Vaikka maailma on minua julmasti kohdellut, niin vieläkin julmemmin minä olen kohdellut itseäni.
Minä olin mies, joka olin symbolisessa suhteessa oman aikani taiteesen ja kultuuriin. Olin sen itse oivaltanut miehuuteni aamukoitteessa ja myöhemmin olin pakoittanut omaa aikaani ymmärtämään sitä. Harvalla miehellä on ollut sellainen asema eläessänsä ja harva on nähnyt sitä sillä tavalla tunnustettavan. Historioitsija tai kritikoitsija sen vasta tavallisesti keksii, jos se laisinkaan tulee keksityksi, mutta vasta kauan sen jälkeen kuin mies ja hänen aikansa on mennyt. Minun laitani on toinen. Minä tunsin sen itse ja pakoitin muutkin sitä tuntemaan. Byron oli symbolinen hahmo, mutta hän kohdistui aikansa intohimoon ja sen intohimoväsymykseen. Minä liityin johonkin jalompaan, kestävämpään, olennaisempaan, laajaperäisempään.