Jumalat olivat antaneet minulle melkein kaikkea. Olin saanut neroa, kunniassa pidetyn nimen, hyvän yhteiskunnallisen aseman, kiitosta, loistoa ja älyllistä uskaliaisuutta; olen tehnyt taiteen filosofiaksi, filosofian taiteeksi; olen opettanut ihmisiä toisin ajattelemaan ja antamaan esineille toiset värit; kaikki, mitä minä sanoin ja tein, hämmästytti maailmaa. Minä valitsin draaman — objektiivisimman muodon mitä taide tuntee — ja muutin sen personalliseksi luomaksi, sellaiseksi kuin lyriikka ja sonetti on; samalla laajensin sen piirin ja tein sen luonteenkuvauksen rikkaammaksi; draaman, romaanin, runomuotoisen tai suorasanaisen runon, dialogin, hiotun, aktuaalisen tai haaveilevan — kaiken, mihin minä koskin, sen minä kaunistin, verhosin uuteen kauneuden pukuun; itse totuudellekin annoin sekä totuuden että valheen oikeutetuksi valtakunnaksi ja osoitin että valhe ja totuus ovat vain älyllisiä olomuotoja. Taidetta minä käsittelin korkeimpana todellisuutena; elämää yhtenä runouden haarana. Minä herätin oman vuosisatani mielikuvituksen, jotta se minun ympärilleni punoi taruja ja legendoja. Kaikki filosofiset järjestelmät minä yhdistin yhteen lauseesen, koko olemassaolon yhteen epigrammiin. Ja sen ohella minulla oli paljon muuta. Mutta minä annoin viekoitella itseni pitkäksi aikaa järjettömään ja aistilliseen työttömyyteeni.
Omaksi huvikseni minä heittäydyin tyhjäntoimittajaksi, keikariksi ja muotimieheksi. Minä keräsin ympärilleni pienempiä sieluja ja ahdasmielisiä olentoja. Minä tuhlasin tyhjiin oman nerollisuuteni ja minä nautin hävittäessäni ikuisen nuoruuden. Olin väsynyt kulkemaan korkeuksissa ja siksi minä vapaaehtoisesti laskeuduin syvyyksiin etsien uutta mielenkiihoitusta. Mitä paradoksi minulle oli ajatuksen piirissä, siksi tuli minulle luonnottomuus himon maailmassa. Nautinnonhalu oikeastaan oli sairautta tai hulluutta tai kumpaistakin. Muitten elämä ei merkinnyt minulle mitään. Minä tyydytin nautinnonhaluani missä ikänä mieleni teki ja kuljin eteenpäin. Minä en ajatellut, että jokainen pieni teko jokapäiväisessä elämässä joko kehittää tai turmelee luonnetta, ja sentähden se minkä on tehnyt salakammiossansa, se on kerran julkihuudettava huoneen katolta. En voinut enää hallita itseäni. En ollut enää sieluni herra, enkä tiennyt sitä. Minä antauduin nautinnon valtaan. Minun loppuni oli hirveä häpeä. Ei mitään muuta minulla ole enää jäljellä kuin täydellinen nöyryys.
Olen oleskellut vankilassa lähes kaksi vuotta. Minun sielustani on puhjennut esiin hurja epätoivo; antautuminen suruun, jota oli sääli nähdäkkin; kauhea ja tunnoton vimma; katkeruus ja uhka; ääneensä itkevä tuska; mykkä kärsimys; sanaton suru. Olen kokenut kärsimyksen kaikki eri laadut. Paremmin kuin Wordsworth itse tiedän mitä hän tarkoitti sanoessansa —
"Suffering is permanent, obscure, and dark
and has the nature of infinity."
[Kärsimys on kestävää, salaperäistä ja synkkää
ja luonteeltaan loppumatonta.]
Mutta vaikka ajoittain iloitsin siitä, että minun kärsimyksilläni ei olisi loppua, niin en voinut sittenkään kestää sitä ajatusta, että ne olivat tarkoituksettomia. Nyt minä näen syvällä omassa olennossani jotakin, joka sanoo, ettei mikään koko maailmassa ole ilman tarkoitusta ja kärsimys vähimmin kaikesta. Ja se mikä on piiloitettu minun olentooni, aivankuin aarre maan sisään, on nöyryys.
Nöyryys on ainoa mitä minulla on jäljellä ja se oli parasta kaikesta: se on se lopullinen havainto, johon minä olen tullut, uuden kehityksen lähtöpiste. Se on tullut minulle suoraan minusta itsestäni, ja siksi minä tiedän että se on tullut oikeaan aikaan. Se ei olisi voinut tulla aikaisemmin eikä myöhemminkään. Jos joku olisi minulle siitä puhunut, niin olisin sen luotani torjunut. Jos joku olisi tuonut sen minulle, niin olisin kieltäytynyt ottamasta sitä vastaan. Mutta koska minä itse sen löysin, niin tahdon sen myös säilyttää. Minun täytyy se tehdä. Se on se ainoa, jossa on elämän alkuaineet, uuden elämän siemen, se mikä minulle on Vita Nuova. Kaikista olevista se on merkillisin. Ihminen ei voi sitä saavuttaa muulla tavalla kuin luopumalla kaikesta mitä hänellä on. Vasta sitten kun hän on kaikki kadottanut, voi hän tietää omistavansa sen.
Nyt kun olen selvillä siitä, että se on minussa, näen selvästi mitä minun tulee tehdä; totta tosiaan — mitä minun täytyy tehdä. Ja kun minä käytän tämmöistä lausetta, niin minun ei tarvitse sanoa, etten sillä tarkoita mitään ulkonaista lakia tai käskyä. Minä en tunnusta niiden olemassaoloa. Olen paljoa enemmän individualisti nyt kuin ennen. Ei mikään ole minusta minkään arvoista paitsi se mikä puhkeaa meistä itsestämme esiin. Minun luontoni etsii uutta itsetoteuttamismuotoa. Se yksin kiinnittää minun mieltäni. Ja ensimäinen asia, jota minun tulee tehdä, on vapauttaa itseni siitä katkeruudesta, jota mahdollisesti vielä tunnen maailmaa kohtaan.
Olen kerrassaan varaton ja koditon. Mutta on niitä pahempiakin asioita maailmassa. Olen aivan tosissani, kun nyt sanon, että paljoa mielemmin kuin lähtisin tästä vankilasta katkera tunne sydämessäni maailmaa kohtaan, paljoa mielemmin kulkisin talosta taloon ja kerjäisin leipääni. Jollen saisi mitään rikkaan talosta, niin saisin ainakin köyhältä. Ne, joilla on paljon, ovat usein kitsaita; ne, joilla on vähän, ovat aina alttiit jakamaan. Minusta olisi yhdentekevää, vaikka kesällä saisinkin maata kylmässä heinikossa ja talvella etsiä suojaa heinäsuovasta tai ladosta, kun minulla sydämessä vain olisi rakkautta. Elämän ulkonaiset seikat eivät tunnu minusta nyt ensinkään tärkeiltä. Tästä voi nähdä, kuinka pitkälle individualismi minussa on kehittynyt — tai pikemmin on kehittymässä, sillä matka on pitkä ja minun tieni on orjantappurainen.
Tietysti minä tiedän, ettei minun tehtäväni ole oleva kerjätä almuja maantien varrelta, ja jos milloin makaan kylmässä ruohikossa, niin teen sen kirjoittaakseni sonetteja kuulle. Kun pääsen vankilasta, niin Robbie odottaa minua suuren raudoitetun portin takana, eikä hän ole ainoastaan oman rakkautensa symboli, vaan monen muunkin. Luulen että minulla tulee olemaan riittävästi varoja ainakin puoleksitoista vuodeksi, ja jollen voikkaan itse kirjoittaa kauniita kirjoja, niin ainakin voin lukea kauniita kirjoja; ja mikä ilo voisi olla suurempi? Sen jälkeen toivon voivani elvyttää uudestaan oman luomisvoimani.